Tunteellisen spektaakkelin mahdollistaa sankareiden typeryys? Spider-Man tahtoo salata identiteettinsä maailmalta, joten Doctor Strange hutiloi aivopesuloitsun kuin vuosisadan darrassa. Maisemiin ilmestyy konnia leffoista, jotka eivät kuulu jatkumoon, mikä ei tee hyvää todellisuuden kudokselle. Kehittyvät hahmot saavat mokailla, mutta ettäkö näin eeppisesti?

Kehitin apuajatuksen ennen migreeniä. Multiversumi on tavallaan tuore ilmiö, vaikka se lähti haarautumaan ajan ulkopuolella (Loki-sarjassa). Jos ajattelemme sankarien elävän jatkumossa, joka oli olemassa ennen haarautumista, se melkein käy järkeen, ettei Doctor Strange voi ennakoida loitsujen uusia sivuvaikutuksia.

Mutkun... Hiljaa, tai lallatan sormet korvissa. Kaikki on hyvin, ja "kaikella" viittaan siihen, että olen valittanut sarjakuvia surkeammista Spider-Man-leffoista 19 vuotta. Alkuperäinen tyylivirhetrilogia kävi läpi klassisia käänteitä, joten uudet versiot sähelsivät muuta. No Way Home huipentaa koko matkan alleviivatessaan, ettei erilaisuus tarkoita väärää ja että hallitsevan Spider-Manin sydämessä on kaikki olennainen, vaikka hänet esiteltiin asekauppiaan poikaleluna.

Spider-Man on heitä, jotka eivät tapa, vaikka psykopaatti karkaisi tyrmästä kerran vuodessa. Leffojen pitää rajata konfliktit, mutta se käy vanhaksi, kun jokainen roisto on sankarin tuttava, joka vahingossa sekoaa ja kuolee. No Way Home tekee ongelmista ominaisuuksia. Spider-Man ei tunne vierailevia roistoja, mutta hän tahtoo aina auttaa tunnistaessaan hädän. Katsoja tarvitsee roistojen historiasta vain muistutuksia, joten he ehtivät tehdä uutta ja vuosien paino tuntuu.

Tom Holland on Spider-Man. Hän on pohtinut, pitäisikö roolista jo luopua, jottei hän riistä tilaisuutta seuraajaltaan. Spider-Man on sinisilmäinen pässi täsmälleen samalla tavalla. Kuka ajattelee yhtä kollegaa, kun miljoonat fanit tahtovat nähdä lisää? Vastaava pässi pyytää velhoa loitsimaan, koska häntä koskeva kohu vaikeuttaa kaverien elämää. Tom ja Spider eivät kestä syyllisyyttä, vaikka he olisivat viattomia. Se on itsekeskeistä. Se on sitten varmaan jo sosiopatiaa, jos isä tai äiti "uhraa kaiken" omien lapsien vuoksi? Niin on! Todellinen kiltteys on ulkopuolisista välittämistä, jota jo mainostin. Sankari on laupias samarialainen, mutta myös nuori ja ajattelematon ja häntä koetellaan kovaa. Olen perso tällaisille ristiriidoille; kiltteyden ei tarvitse olla jännitteistä pois.

Erinomainen rytmitaju sitoo erityyliset vaiheet tarinaksi ja saa kaiken hengittämään. Koin olevani matkalla - tuntemattomaanko? Se on illuusio, joka toimii. Leffa kierrättää edeltäjiään, Doctor Strange -filmin kaleidoskooppikuvia ja yleisiä kliseitä, mutta siinä on oma taiteensa tiettyyn pisteeseen saakka. Saagan epäkohdista ja meemimäisistä jutuista irtoaa läppää, ja esimerkiksi idea aivopesuloitsusta on peräisin vihatusta sarjakuvasta. Leffan asenne on se, että kaikki toimii. Uskoin mm. siihen, että kömpelökin sarkasmi toimii, koska sarkasmi on virallisesti sankarin tapa pärjätä, eikä se tule tunteiden tielle.

Toiminta on sinkoilua ilmassa ja seinien läpi, painon ollessa supervoimien määrässä, eikä uusissa jekuissa. Tappelu Vapaudenpatsaan ympärillä on mainio, mutta ideana puhdas klisee: melkein odotin Elektron kysyvän "tiedätkö miten käy hämähäkille salaman iskiessä?" Se lienee logistinen ongelma, että Hiekkamies ja Lisko pysyvät tehostehirviöinä. Alfred Molinan Tohtori Mustekala on niin uskottavasti entinen itsensä, että mikä tahansa vähäisempi saavutus nakertaa maagista tunnetta universumien ja aikojen risteyksestä.

Pohdin nostalgiaa itseään ja siihen liittyviä patoumia jo kun Masters of the Universe -brändi palasi rytinällä tänä vuonna, ja tein rauhan useamman asian kanssa. Ghostbusters: Afterlifen ja No Way Homen jälkeen koko universumi tuntuu sanovan jotain, tai ehkä The Matrix laukaisee jännitteitä ilokaasulla valmistautuessaan huuhtomaan lypsetyn raatoni viemäriin.