Benedict Cumberbatch ja Jesse Plemons näyttelevät karjatilaa 1900-luvun alussa hoitavia veljeksiä. Jos leffa tarvitsisi pompöösin herttuan ja natsijuntin, roolit olisi helppo jakaa, vaikka herroilla on kykyä ja karismaa vaihteleviin tarkoituksiin. The Power of the Dog ei pistä heitä "toistensa rooleihin", sillä Cumberbatch on energisempi Plemonsin möllöttäessä, mutta odotuksilla pelataan sen verran, että jännitteet kutkuttavat heti. Kun banaanin näköinen sipsuttava ääribritti näyttelee äijäilevää täysmulkkua, hahmo vaikuttaa epätoivoisesti roolipelaavan John Waynea, joten toki se häntä häiritsee, kun vähän hidas ja turvonnut velipoika yrittää elää ihmisiksi.

Plemons viihtyy kylpyammeessa. Cumberbatch kirjaimellisesti vetää mutaa kainaloon. Plemons on pianonsoiton ystävä. Cumberbatchin on pakko rämpyttää banjoa. Näen hauraan miehisyyden kosmista komediaa siinäkin, kun Prisma laittaa kasviproteiinit ja pekonit vierekkäin ja mainostaa hyllyvälin kyltissä vain pekonia, mutta kyseessä on tärkeä teema, lupaan.

Kirsten Dunst näyttelee hissukkaa ja leskeä, jonka majatalossa veljesten koko kikkelikööri lounastaa. Cumberbatch kettuilee Dunstin pojalle, joka on protonörtti. Pitkälti siksi Plemons ja Dunst päätyvät kimppaan. Asetelma on hyvin selkeä ja juuri siksi kurssi on vaikea pitää. Tulkitseva katsoja on hidastempoisen tunnelmoinnin kohderyhmää, mutta jos 90% elokuvasta on tulkittavissa heti, onko tarkoitus myhäillä "niinpä", kun sama sanotaan hitaammin ja selkeämmin? Osaan "vain katsoa", mutta eikö sisällökkään silmänkiillon pitäisi siinä määrin mykistää, etteivät nämä jutut mene aina valittamiseksi?

Puoliväli lyö tyhjää. Dunst masentuu Cumberbatchin varjossa, mutta myrkyllinen miehisyys ei eskaloidu aivan niin elokuvamaisesti kuin Dunstillakin oli syitä pelätä. Se sinänsä on uskottava fiilis, että nyt sitä vain ollaan jumissa huonossa seurassa. Mielenkiintoisesti koin Cumberbatchin hahmon inhimillistyvän, kun hän teki melkein mitä tahansa paitsi öyhötti kavereiden naureskellessa (ehkä pidän sitä pahuuden huippuna). Kauniisti ilmaistuna "tyhjäkäynti" on siis siirtymä kypsempiin jännitteisiin ja harmaan sävyihin. Osapuolet välttelevät ilmiriitaa, mutta paineet kasvavat. Loppusuoralla sitä pääsee taas pohtimaan suuntaa ja merkityksiä ostoslistansa sijaan.

Äkäilijä on velipoikaa älykkäämpi, jos ei viisaampi: Cumberbatch on oikeassa roolissa ja cumberbitchit saavat koko rahalla. Plemonsille annetut ristiriidat on nopsaan märehditty ja Dunstilla on käytössä lähinnä ahdistuksen ja mielipahan sävyjä, mutta hyvin hekin vetävät. Kodi Smit-McPhee on jokerikortti nörttinä, jonka neuroottinen hula-hula ja leikekirjan ihmisperhonen vihjaavat varhain, että sata vuotta liian aikaisin tuli synnyttyä, vaikka yksi kiusaaja hellittäisi. Se on Plemonsin hahmolle voitto, kun hän saa töksähtäen mainita veljelleen menneensä naimisiin, joten tämä ei ole leffa, jossa suhteiden täysi historia ja potentiaali käydään keskustellen läpi, mutta aistin viimeistään jälkimausta sen, että "jokin" jäi uupumaan. Kyse ei ole sisällön määrästä, vaikka muutamia ideoita käsitellään nopeasti, vaan rytmistä, joka ei vietellyt elämään hetkessä alusta loppuun.

Jännitteet palvelevat aikuisten Netflix-iltaa ja sitten leffa unohtuu, ellei nimi nouse hatusta gaalasesongin aikana (nykyään sitä ei voi tietää). Nimen salaisuus on jälleen se, että Raamatusta löytyi dramaattisia sanoja. "Tulta ja tulikiveä? Se on siinä. Laitan jonkun lausumaan sen ja johonkin väliin vaikka hiiliä." Toisin sanoen en vakuuttunut alleviivatuista "mietipä otsikkoa" -hetkistä. Äärisuora suomennos on: Koirilta.