Cowboy Junkies: At The Ends of Paths Taken
Pitkän linjan kanadalaisyhtye Cowboy Junkies ei liiemmin ole Suomessa kerännyt suurempaa suosiota, vaikka yhtyeen ura onkin kestänyt jo yli kaksi vuosikymmentä. Countryyn ja folkiin kallellaan olevaa vaihtoehtorockia edustavan yhtyeen onkin kenties ollut vaikea löytää Suomesta musiikillisia sielunveljiä.
At the Ends of Paths Taken on Timminsin sisrarusyhtyeen peräti yhdestoista studiolevytys. Neil Youngin ja The Velvet Undergroundin perillisinä aloittaneen yhtyeen nykysoundiin verrannollisia yhtyeitä ovat esimerkiksi laulaja/lauluntekijä Neko Case, sadcore-yhtye Low sekä 1990-luvulla vaikuttanut kalifornialainen dream pop-yhtye Mazzy Star.
Tietyistä piirteistä Cowboy Junkiesin tunnistaa, jousien säestyksestä, päälauluntekijä Michael Timminsin parisuhteisiin keskittyneistä lyriikoista sekä Margo Timminsin rauhoittavasta laulusta. Eritoten Margon laulusuoritukset ovat kaunista kuultavaa koko albumin ajan.
Vaikka At the Ends of Paths Taken on kokonaisuudessaan harmonisen rauhoittava ja puhdistavassa melankoliassaan lähes unelias, rikotaan tunnelmaa kuitenkin välillä tietoisesti särokitaroin ja feedback-meteliin nojautuvissa sointukuluissa kuten raivokkaassa Cutting Board Bluesissa. Toisaalta levyltä on kuultavissa myös viitteitä synkkämieliseen jazz-tunnelmointiinkin.
Cowboy Junkiesin ongelma tuntuu kuitenkin olevan tietynlaisessa tasapaksuudessa. Usean kuuntelukerrankaan jälkeen kappaleita ei tunnu erottavan toisistaan, ja albumin kuunteleminen kerralla kokonaan onkin yllättävän raskas ja uuvuttava kokemus.
Otto Suuronen
At the Ends of Paths Taken on Timminsin sisrarusyhtyeen peräti yhdestoista studiolevytys. Neil Youngin ja The Velvet Undergroundin perillisinä aloittaneen yhtyeen nykysoundiin verrannollisia yhtyeitä ovat esimerkiksi laulaja/lauluntekijä Neko Case, sadcore-yhtye Low sekä 1990-luvulla vaikuttanut kalifornialainen dream pop-yhtye Mazzy Star.
Tietyistä piirteistä Cowboy Junkiesin tunnistaa, jousien säestyksestä, päälauluntekijä Michael Timminsin parisuhteisiin keskittyneistä lyriikoista sekä Margo Timminsin rauhoittavasta laulusta. Eritoten Margon laulusuoritukset ovat kaunista kuultavaa koko albumin ajan.
Vaikka At the Ends of Paths Taken on kokonaisuudessaan harmonisen rauhoittava ja puhdistavassa melankoliassaan lähes unelias, rikotaan tunnelmaa kuitenkin välillä tietoisesti särokitaroin ja feedback-meteliin nojautuvissa sointukuluissa kuten raivokkaassa Cutting Board Bluesissa. Toisaalta levyltä on kuultavissa myös viitteitä synkkämieliseen jazz-tunnelmointiinkin.
Cowboy Junkiesin ongelma tuntuu kuitenkin olevan tietynlaisessa tasapaksuudessa. Usean kuuntelukerrankaan jälkeen kappaleita ei tunnu erottavan toisistaan, ja albumin kuunteleminen kerralla kokonaan onkin yllättävän raskas ja uuvuttava kokemus.
Otto Suuronen
Keskustelut (0 viestiä)
Kirjoita kommentti