Afterlife on yhtä tyydyttävä ja yhtä tökerö kierrätys kuin kymmeniä kertoja katsomani Haamujengi II, mutta päinvastaisilla tavoilla. Kakkonen lähestyi uusia uhkia samalla lailla, Afterlifen vaihtaessa tyylin muttei uhkia. Kakkonen kumosi ykkösen edistyksen pitääkseen velikullat elementissään. Afterlife kertoo kakaroista, mutta laajentaa legendaa painottamalla, että edesmennyt Egon Spengler paiski töitä elokuvien välissä. Alkuperäiset leffat ovat Venkmanin. Afterlife on Egonin ja hänen lapsenlapsensa Phoeben. Ensimmäinen kohtaus alleviivaa "Afterlifen" viittaavan Egoniin.

Phoeben perhe ei pappaa tuntenut, mutta he ovat perineet hänen tönönsä Jumalan selän takana. Egon valmistautui "johonkin". Fanit tietävät mainostettujen demonikoirien merkityksen. Toisto ei maagisen rituaalin lumoa lisää, mutta on johdonmukaista käydä sama läpi nopeammin vanhalle reviirille pyrittäessä. Se on aina etäännyttävää, kun katsoja tietää selvästi enemmän (tai vähemmän) kuin hahmot. Alussa toivoin, että katsoisin jo seuraavaa osaa, mutta alkeiskurssikin alkaa toimia, koska Phoebe toimii.

Hän on lapsinero ja vaivaantunut nörtti elokuvamaisesti mutta sympaattisesti, sillä on helppo kuvitella, että Egon oli samanlainen lapsena. Phoebe ei usko aaveisiin tarinan alkaessa, mutta kun hän saa vihiä faktoista, hän ahmii haamujengikulttuuria. Nörttinä hän fiksoituu aiheeseen, joka tuntuu arkea luontevammalta. Ei ole hyvää kirjoittamista pistää ketään listaamaan edustamiaan asioita, mutta pidin mm. siitä, että Phoebe mainitsee ongelmatilanteen rauhoittavan häntä. Jos hänet jätettäisiin vastaavasti ajattelevien introverttien tulkittavaksi, hänen nopea kehityksensä lisäisi hätäilyn tuntua, mutta nykyisellään hänen näkökulmansa perustelee ison osan rytmiä. Muutama hätäinen siirtymä tuntui virheeltä, eikä vain siksi, ettei leffa apinoi klassikon tyyliä.

Phoebe liittoutuu Haamujengiä fanittavan maikan ja oudoista jutuista podcastia pitävän luokkatoverin eli edellisen alfanörtin kanssa. Myös isoveli ja hänen potentiaalinen tyttöystävänsä ovat action-figuurien virallistamia uusia jengiläisiä. Heistä ei ole erityistä sanottavaa, mutta leffa on lähempänä Stranger Thingsin ja Arkajalkojen pentudraamaa kuin Haamujengin hirtehisyyttä, enkä sano heistä pahaakaan.

Alkuperäisen ohjaajan poika ja Oscareista kisannut draamakomediamies Jason Reitman osaa höystää juttujaan fantasialla, mutta se on tunnelataus eikä totisesti mielikuvitus, jolla hän isukin haastaa. Liikutuin, vaikka ymmärrän, miten ontuva satu on, jos et valmiiksi pidä Egonia legendana. Äijällä oli tärkeä syy puuhastella autotallissa ja hylätä lähimmäiset? Varmasti joo; yleistä. Kummituskohtaukset löydät trailereista juonenkäänteitä lukuunottamatta. "Mussuttajan" takaa-ajossa on menoa ja tavoitteet yhdistävää fiilistä.

Kakkonen, Afterlife ja "naisten Haamujengi" vakuuttavat, ettei toista klassikkoa tule. Vuonna -84 luovuuden huipulla olevat koomikot improvisoivat, eivätkä vain dialogia. Vanhaa mojoa ei löydy, kun sekä fanit että uudet ja vanhat hahmot ja tekijät palvovat vahingossa toimineita jekkuja. Naisten versio saa tunnustusta erilailla improvisoivista koomikoista, muttei olisi kannattanut ihan paskoja palkata. Afterlife ajaa asiansa nostalgiana, ja sen arvo kasvaa, jos se jatko-osilla vakiinnuttaa uuden, vähemmän koomisen mutta luonnollisen kurssin. Klassikko on satiiri yrittäjyydestä ja jopa kevyt seksikomedia, mutta nuoret katsojat ottivat fantasian vakavasti Turtlesia odotellessa.