Maailmanloppu on vain taustatarina. Tom Hanksin näyttelemä Finch ei oleta olevansa viimeinen mies, mutta hän pysytteli kaukana hyypiöistä jo ennen otsonikatoa. Hän on sairas. Siis nykyään ja fyysisesti. Hän kohtelee koiraa ystävänä ja rakentaa robotin huolehtimaan siitä hänen jälkeensä. Finch syöttää robotille kirjallisuutta, joten robotista tulee viehättävän autistinen. Onko tässäkin liikaa inhimillistä vuorovaikutusta erakolle? (On, mutta entäs leffassa?)

Onhan se fotorealistista, kun pallopukunäyttelijän päälle animoidaan metallia nykyään, mutta varsinkin koomisissa teoksissa näyttelijä tapaa "näkyä" eläytymisen puutteiden vuoksi: ikävöin usein Peter Wellerin jäykkää RoboCopia. Tämä leffa selviää kunnialla eritoten ensimmäisestä puoliskosta, kun kumararyhtisen robotin kehitystä seurataan kiireettömästi kankeasta kaatuilusta lähtien. Myöhemmin robotti pyörittelee sormia ja uskoakseni kiinnostuu pakaroidensa verenkierrosta, mutta ehkä Shakespeare kirjoitti siitä, ja Finchiä kone imitoi, joten uskottavuus ja charmi ovat tasapainossa.

Tiedän kaikkien sanovan samaa, sillä koetin löytää tekijöiden kommentin, mutta: robotilla on Boratin viattomat piirteet. Robotti on innokas oppimaan ja kokeilemaan juuri kuulemaansa siten kuin hän asiat ymmärtää. Aksenttikin on tavallaan Borat-henkinen, joten alitajunta reagoi häneen kuin sympaattiseen takapajulan poikaan, jos robotti-illuusio rakoilee.

Rautajätti tahtoi olla Teräsmies ja A.I. Tekoälyn penska samaistui Pinokkioon. Kirjaideasta huolimatta lähestymistapa on lähes nurinkurinen. Finch tarinoi, mutta opetus on se, etteivät ihmiset ole elämän tarkoitusta ratkaisseet, joten robotti pysyy perusteissa. Kun koin katsovani tarinaa mielen synnystä, funtsin leffan hyödyntävän sitä, että harmaa Hanks on auktoriteetti, ellei toisin todisteta: olemme matkalla robotin kanssa, jos oivallamme isähahmon puutteet vasta teineinä. Mutta ei visio järin selkeä ole.

Leffa käy läpi ilmeisen, ja ehkäpä alustavan itsetietoisesti projisoi perimmäisen suunnattomuutensa hahmoihin. Tyypit lähtevät matkalle, koska tietenkin. Lähestyvä myrsky on syynä. Auringonvalossa ei parane istua, mutta öisin ei kehtaa matkustaa, väittää Finch. Jännitteet sinänsä ovat luontevia, kun robotin on otettava vastuuta ja ymmärrettävä muita. Jos homma paketoitaisiin 80 minuutissa, kriitikko saattaisi ylistää impressionismia, kun kaikki elämästä kerrotaan rivien välissä! A.I. opetti inhimillisyyden jatkuvan, vaikka vain robotti olisi jäljellä ufojen kakkua syömässä.

Maailmanloppua ei tarvitse selittää, eikä Finchin historiaa tarvitse avata, kun erakkomaisuudesta on annettu vihiä. Tämä on subjektiivista, mutta koin jälkimmäisen puoliskon selittelevän tarkalleen liikaa ja liian vähän: Hanks horisee sanomatta mitään, minne ajatukset eivät jo menneet. Jos tähän kaksi tuntia käytetään, Finchillä saisi olla spesifistisiä, runollisen elokuvamaisia tavoitteita tai ajatuksia tyyliin "olen aina tahtonut poikaa". Hanks näyttelee aitoa Geppettoa ensi vuonna, mutta Pinokkion perintöä tämä joka tapauksessa jatkaa.

Lyhyesti: robotti, koira ja Hanks - kolme ihan kivaa tähteä.