Huomisen ja Waterworldin puolivälistä löytyy uppoava ja helteen runtelema Miami, jossa eletään öisin. Usko tulevaisuuteen kuoli jo. Hugh Jackman myy nostalgisia matkoja mieleen. Koneella aktivoitavat muistot ovat siinä määrin faktaa, että tekniikka kelpaa rikosten ratkontaan. Scifi on kätevää. En kysy fundamentalisti-introverttinä, mitä laite tekee parhaille eli fiktiivisille muistoille.

Nippelitietoa pudotellaan vielä rutosti, joten on fiksua luoda kodikkuutta film noir -kliseillä, kuten kertojan äänellä, kuvaston kontrastilla ja femme fatalella punaisessa mekossa. Ongelmat alkavat kuitenkin tuntua, kun femme pudottaa Jackmanin leuan lattiaan heppoisin perusteluin. Rebecca Ferguson venyy vivahteikkaisiin ilmeisiin matkan varrella, mutta hän ei ota tilaa haltuun Jessica Rabbitin tai edes Jackmanin ja hänen terävän avustajansa Thandiwe Newtonin tyyliin. Lisää perusteluja on tulossa. Valikoidusti itsetietoinen leffa huomioi jopa ns. logiikkavirheensä, jossa muistoja seuraava Jackman näkee asiakkaat ulkoapäin. Syytän leffaa ylikirjoittamisesta.

Jackman rakastuu. Daami katoaa. Suhde esitetään muistoina: Jackman on vaarassa hukkua niihin lohtua ja totuutta etsiessään. Femmen fataaliuden näkee aina jo ilmeestä, mutta yleensä oletamme "etsivän" jakavan huomion. Jessica Rabbit ei ole ideaalista materiaalia fiktiivisille muistoille siksi, että haluat hänen peffansa kiikkutuoliin yhteisen omakotitalon terassille, vaan koska hän on syntiä. Tässä tapauksessa Jackman on pihalla, vaikka femme virnistelee hänen muistoissaan. Hollywoodin inhimillisimpänä alfana Jackman on vastalääke etäännyttävälle kerronnalle, eikä hän silti kykene myymään panoksia. Jos hahmot eivät elä hetkessä, heidät on ankkuroitu menneeseen. Jos leffa ei elä hetkessä, se ajelehtii.

Laajempi juoni nytkähtää eteenpäin, kun Jackman auttaa kyttiä porautumaan roiston päähän. Sieltäkin löytyy fataali Ferguson. Nainen on yökerholaulaja. Ei ole olemassa leffaa, jossa laulajatar ei kytkeydy mafiaan, jos kumpikin elementti on läsnä. Ehdit siis mahdollisesti odottaa informaatiota, joka saa Jackmanin pöllähtämään taas. Viimeistään silloin tiedät, oletko matkalla sankarin kanssa, vaikkei hetki ole juoniaukko tai selkeä virhe.

Merkittävin mysteeri on se, mikä mysteeri on olevinaan ja miksi. Leffa käy läpi myös normaalin dekkarijuonen, jossa on juonittelua, rahanhimoa ja väkivaltaa, mutta romantiikka ajaa sankaria kuin Disneyn prinsessaa. Maailmanrakennus jää mausteeksi. Teoriassa se voi toimia, mutta jos muistan jotain huomenna, niin en ensimmäisenä muistikonetta saati vedenpaisumusta, joten... mausteet tulevat erillisessä pussissa. Menneisyyteen sijoittuvat trillerit voivat rakentaa ajankuvaa huomaamatta ja sitten yksityiskohta ehkä paljastuu tärkeäksi. Keksityssä maailmassa keksityt ideat pistävät silmään, jolloin on yhtä vaarallista jättää ne sivuseikaksi kuin tehdä tarinasta liian kätevä.

Ohjaaja ja kirjoittaja Lisa Joy tunnetaan loisteliaasti alkaneen Westworld-sarjan toisena luojana. Keskinkertaiseksi sarja taantui, mutta potentiaalin haistaa yhä, ja vastaavasti en kyseenalaista Joyn mahdollisuuksia leffaohjaajana. Asiayhteydestä irrotettuna kohtaukset tunteilusta käsikähmään edustavat perushyvää Hollywoodia ja kunnianhimo on ilmeistä, vaikka käytännössä moni rutinoitunut tuote on tyydyttävämpi.