Reagoin hitaasti 9 tunnin yllätyshitteihin, mutten sentään jäänyt odottamaan 2. kautta. Pulliaiset kisaavat kuolemaan saakka naamiomiesten vahtiessa. Sarja on tasan sitä mitä se lupaa. Alussa uskoin, että puolet ajasta käytetään osallistujien historiaan (kuten takaumiin), mutta draamapuoli luontevammin mukailee vankilatarinoita. Tekijöillä oli ensin mielessä leffa, ja 3. jaksosta eteenpäin tarina vyöryy niin leffamaisesti, että kukko kiekui ennen kuin yhden tauon pidin.

1. jakso näppäilee katsojaa kuin harppua Helvetistä. Päähenkilö Gi-hun on keski-ikäinen luuseri, joka on sotkenut elämänsä ja pitkälti hyväksynyt sen. Hän pelaa sairaan äitinsä rahat ja vaikka velaksi. 10-vuotias tytär on äijää kypsempi. Silti Gi-hun on sympaattinen koijari, koska elämä kolhii ja pärjätessään hän on pirteä ja reilu. Emme halua hänen kuolevan, mutta jos hän ja vastaavat tyypit suostuvat alamaailman skabaan, vahingonilo tulee luonnostaan? Kuudesta erästä koostuvaan peliin osallistuu 456 kilpailijaa, mutta tunnistin hätääntyväni, kun porukkaa alkoi kaatua läjäpäin. Ostimme lipun Colosseumille. Kenet syötetään leijonille, jos kaikki kuolevat hevosajoissa?!

Lajit ovat lasten leikkejä. "Kalmaripeli" on ruutuhyppelyn ja amerikkalaisen jalkapallon välimuoto, ja vitsi lienee se, että odotamme fyysistä ottelua, vaikka askartelukin tappaa. Sarja on raaka kuin leffat ansalabyrinteistä, ja vanhahtavien lavasteiden häiriintyneisyys on velkaa moneen suuntaan, mutta tunnelmassa on omaakin. Liukumäki ei johda happoaltaaseen, vaan häviäjät tylysti ammutaan. Naamiotyypit väittävät kisaa reiluksi, sillä poistuakin saa tietyin edellytyksin, mutta on arpaonnea ja manipulointia. Nimenomaan illuusio reiluudesta teroittaa normaalin yhteiskuntakritiikin. Köyhillä on yllättäen kurjaa Koreassakin, ja sarja toimii vertauksena vaikka pohjoismaisesta työvoimapalvelumallista, kun johonkin paskaan on pakko hakea, terkuin vasemmisto.

Riitoja ja liittoumia syntyy ja vartioilla on sivubisneksiä kuten posessa. Tee smoothie gangsterista, Elviksestä ja Eric Cartmanista, niin saat fyysisesti uhkaavimmin kilpailijan. Kesto sallii käsitellä jopa hänen mielipahaansa. Pitkät erät ovat aina aitoja huipentumia huomioidessaan sen, miten tutuksi hahmot ovat tulleet. Asetelmallinen tarina on, vaikket arvaisi 456 kisaajan tarkkaa järjestystä, mutta mielestäni oli harvinaisen jännittävää nähdä, miten ilmeisetkin asiat tapahtuvat. 100 minuutin trillereistä tutut ristiriitaiset tunteet saavat moninkertaisesti aikaa. Tippa oli tämän tuosta linssissäni.

Kahta isoa käännettä jäin märehtimään. Kun varhaisten vihjeiden tienoilla haistoin kliseet, yhdistin ne tiettyihin klassikoihin asiasta välittämättä. Sitten - tunteja myöhemmin - käänteet tapahtuivat ja mukailivat klassikoita vielä selkeämmin. Viittauksiako ne ovat? Toinen menee sellaisena, koska se ottaa askeleita omaankin suuntaansa, mutta toinen johtaa vain umpikujaan, joten pyöräytin silmiä.

Hahmonkehityksen lievät uskottavuusongelmat sivuutin, koska inhimillinen ydin on vilpitön. Hölmöt, sanomaltaan sadunomaiset, sääntöjen ympärille rakentuvat kauhujännärit ovat kohtalaisen selkeä lajityyppi ainakin päässäni, ja se on kaunista, kun tutut asiat otetaan vakavasti. 90-prosenttisesti sarja tietää, mitä se tekee, ja se yhdistettynä kestoon tekee sarjasta genren kärkeä. Isompiin yllätyksiin ja faniteorioiden väärtiin mytologiaan voi johtaa ainakin se, jos tekijöillä ei ole hajuakaan siitä, minne he ovat menossa, joten en innoissani listaa vastaavia tarinoita, joille saatoin päristä enemmän kun olin nykyistäkin typerämpi.