Netflix-trilleri The Guilty (alias Syyllinen) tekee siitä jännittävää, kun ärtyisä kyttä joutuu toimistohommiin. Nitojalle olisi töitä, saatana: hänellä on vahva mutta kyseenalainen oikeudentaju. Hän vastaa hätäpuheluihin ja kiusaa jalkautuneita kollegoita yrittäessään ohjata heitä vaistonsa ehdoilla. Toimivaltuudet ylittyvät, ja se hämärtyy, onko viranomaisen hyvä välittää, vai pahentaako äijä kriisejä.

Leffa tihkuu hikeä ja stressiä alusta loppuun. Sehän rentouttaa, jos sitä mieltä olet (huomion vaativat tarinat tekevät niin?). Tiukemminkin leffa voisi kuristaa. Paljastusten varominen arvostelussa on hauskaa kuin juokseminen saatuasi pesäpallomailasta polveen, mutta seuraava kärjistys lienee turvallinen. Kun yhden jäbän show kestää 80 minuuttia, mukaan ei kaivata mitään ylimääräistä. On jäynää, että tarina tapahtuu modernien maastopalojen aikana ja ilmanlaatu ahdistaa sankaria, mutta jos se ei ole kriittisen tärkeää ja useimmat muut asiat ovat, jopa se (lähestyvä maailmanloppu) voi johtaa lötköyteen.

Sankari on iltavuorossa. Huomenna käsitellään keissiä, joka teki hänestä puhelinapinan. Hän tahtoo sanoa öitä tyttärelle, mutta on perheongelmia. Kun joku daami vaikuttaa kidnapatulta ja lapsia on uhattuna, sankari ottaa puhelun henkilökohtaisesti. Tässä oli ydin. Juoni on selkeä, ja leffa osaa ilmaista, milloin ei ole tarkoitus tarttua yksityiskohtiin, vaan teemaan. Siitä sitten keskustellaan, mitä mieltä olit, kun kohdassa Y asia X saattoi vaikuttaa asetelmalliselta, itsetarkoituksellisen harhaanjohtavalta tai ennalta-arvattavalta.

En nipota (?), mutta olisin jättänyt kollegoiden kasvot sumennetuiksi, kun päähenkilö pyörii omalla kiertoradallaan. Leffa tietää kuuluvansa lajityyppiin, jossa kamera on kiinni yhdessä laatulärvissä, hahmon ollessa jumissa suljetussa tilassa. Kiinnostuin jo siitä, että ainainen puhelinavustaja on nyt päähenkilö. Ihminen voi kokea olevansa jumissa torillakin, joten pohdin, miten lajityyppiä voi The Guiltyn tyyliin laajentaa.

Jake Gyllenhaal vääntää naamaa niin, että hän näyttää mm. Lauri Tähkältä. Kun en listaa ihmisten tunteita, en mitään spoilaakaan. Menetin mielenkiinnon hetkeksi pikkumaisista syistä, mutta kun liikutuin alleviivauksista, tahdoin ylistää Gyllenhaalin kantavuutta. Yhden naaman show'n ei tarvitse olla naaman kirkkain huipentuma ollakseen yksi naaman intiimeimmistä töistä.

En ole nähnyt alkuperäistä tanskalaista versiota, mutta tarjoan arvotonta simuloitua analyysia. Wikin mukaan tarina on sama. Sitä tuskin kannattaa kahdesti kokea. Satunnaisen viinerinmussuttajan tähdittämä versio saattaa tehostaa suhteellista realismia ja odottamattomuutta, mutta koin Yhdysvaltain epäkohtien olevan olennaisia Gyllenhaalin versiossa, enkä tahdo nähdä tarinaa uudestaan varsinkaan, jos se sijoittuu maahan, jonka teemoissa en ole marinoitunut turhautumiseen saakka. Vain alkuperäinen legoelokuva palkitsee hipsterikutinoilla, mutta ainakin Gyllenhaalin ystävä kehtaa valita kierrätyksen.