Pitkä ja muhkea musikaali In the Heights on kulttuuri-iltamainen elämys. Älä katso kelloa ihmetellen mikä juoni on olevinaan, vaan pidä sellainen väliaika, että mummojono ehtii vyöryä vessaan ja pääjohtaja käydä imemässä lasin viiniä.

Alkuperäinen lavamusikaali on Hamiltonin luojan Lin-Manuel Mirandan läpimurto. Step-Up-ukko Jon M. Chun ohjaama leffa on tasaisen viihdyttävä varsinkin musisoidessaan, ja aiheena on New Yorkin latinoyhteisö, joten haastan Steven Spielbergin West Side Story -kierrätyksestä kiinnostuneet katsomaan tämän ensin.

Pinnan alla kytee ihmisten ongelmia, mutta hymyt ovat leveitä ja muutkin kesän ja yhteisöllisyyden hyvät puolet ovat tarjolla ilman huonointa, eli tarvetta olla henkilökohtaisesti läsnä. Amerikkalaista unelmaa tavoitellaan tai ainakin kunkin esi-isä niin teki. Taksiyrittäjä on paikallinen menestyjä, mutta hänkin joutuu laittamaan kaiken likoon pitääkseen fiksun tyttären koulussa, vaikka kylkeen on tullut stipendejä. Siinä on amerikkalaisuutta kerrakseen.

Tytär tahtoo palata kulmille. Putiikkia pyörittävä nuorimies sen sijaan haaveilee synnyinmaastaan, jonne hän on päätynyt kehyskertomuksessa, jossa hän muistelee tapahtumia. Nämä juonet todellisen kodin kaipuusta vastaavat terävyydestä: on kiinnostava tietää, millä perustelulla kauppias lähtee, kun on alati selvempää, että häntä jäädään kaipaamaan. Mainituilla nuorilla on romanttistakin vipinää muiden osapuolten kanssa.

Kokonaisuudesta kertoo ehkä enemmän tämä. Lapseton mummeli on adoptoinut koko yhteisön. Hän on sympaattinen, jos vaatimaton taustahahmo vailla sivujuonta, mutta hänkin saa oman unilogiikalla toimivan musikaalinumeronsa, jossa hän tiivistää kokemuksensa maahanmuuttajana. Täyteläisyys on itseisarvo. Elämä koostuu lähinnä elämisestä, joten tyypit elävät ja painavista asioista puhutaan tai lauletaan jos siltä tuntuu. Herkistävää materiaalia kehittyy luontevasti ilman (todellista) melodraamaa, jota yleensä toivon musikaaleilta.

Tyypit tanhuavat laumana ja kerran talon seinälläkin. Yleisilme on timmi, nuorekas ja seksikäs, mutta jos silmiä liikuttelee alitajunnan vastaisella tavalla, on ilmeistä, että elokuva pyrkii pitämään hyvin erinäköisiä ja -ikäisiä ihmisiä esillä osana yhteisön elävöittämistä. Tuon lauseen kun kirjoitin, muistin elokuvan joutuneen vaikeuksiin, koska tumma yhteisö ei ole tarpeeksi tumma asiantuntijoiksi ilmoittautuneiden mukaan. Sanon sen etuoikeutettuna kalkkilaivan kapteenina, joka tahtoi vain harhaisesti fiilistellä olevansa empaattinen ja edistyksellinen, että jos Hamiltonin historialliset roolit vähemmistöille antaneen latinon töitä pitää analysoida värikartan kanssa, niin pih.

Hyvin musikaalimaiseen musiikkiin sekoitettu hip hop tuntuu jo niin vahvasti Mirandan jutulta, että tulen joskus syyttämään jotain piruparkaa kopioimisesta. Sillä keinolla tämäkin maailma tehokkaasti esitellään, mutta vaihtelua riittää, joten räpätys ei käy vanhaksi. Puhelaulupainotteista kama on, eikä sellainen jää pyörimään päähäni viikoksi, vaikka se on yleinen reaktioni musikaaleihin. Yleisluontoisemmat jamit nupissani jatkuivat, sillä leffan jälkeen sekin kuulosti rytmikkäältä, kun perusperinteisesti löin metallisen kahvikotelon seinään ja mittalasin tiskikaapin hyllyyn ja oveen.