Iron Maiden jatkaa 17. studioalbumillaan siitä, mihin se vuonna 2015 ilmestyneellä "The Book of Souls" -kiekollaan jäi. Suuria suunnanmuutoksia on siis turha odottaa, sillä Senjutsu on monellakin tavalla loogista jatkoa yhtyeen 2000-luvulla vakiintuneelle tavalle tehdä musiikkia. Pääosassa ovat tälläkin kertaa pitkät ja hitaasti käynnistyvät hevikappaleet, jotka luottavat rauhalliseen intensiteetin rakentamiseen nopean ryntäilyn sijaan. Tällä kertaa Iron Maiden ei kuitenkaan onnistu taikomaan musiikkiinsa sitä samaa lumovoimaa, jolla se on aiemmin vetänyt kuulijan puolelleen. Senjutsu kun on aivan liian tutun kuuloinen sekä ylipitkäksi venytetty metallikiekko, jotta sitä jaksaisi kuunnella yhtään sen enempää kuin on pakko.

Ongelma on merkittävä. Vaikka kaikkia rautaneidon tämän vuosituhannen puolella julkaistuja albumeita on vaivannut epätasaisuus, ovat ne silti aina tuntuneet suurilta musiikillisilta seikkailuilta, joita ei ole kuuntelun aloittamisen jälkeen halunnut jättää kesken. Siitäkin huolimatta, ettei albumikokonaisuuksista lopulta ole jäänyt käteen muutamaa tehokuuntelua kestävää huippukappaletta enempää, ovat pitkät kappalekestot sekä rönsyilevät sävellykset tuntuneet jollain tasolla perustelluilta. Tällä kertaa näin ei ole, vaan yhtye tuntuu kadottaneen kontrollin tekemisistään lopullisesti. Vaikka Senjutsu ei veny pituudessaan edes massiivisen edeltäjänsä mittoihin, kantaa albumi kestonsa selkeästi huonommin kuin moni muu Iron Maiden -albumi.

Tämä harmittaa, sillä kaikesta pöhöttyneisyydestään huolimatta Senjutsu osoittaa, että brittihevin suuruudella on edelleen silmää tarttuville sävellyksille ja mielenkiintoisille sovituksille. Nämä vain vesitetään liiallisella toistolla, päämäärättömällä progeilulla sekä kaikella muulla ylimääräisellä, jotka eivät anna kappaleille mitään muuta kuin tarpeetonta lisäpituutta. Senjutsun kestoa olisi voinut helposti karsia usealla kymmenellä minuutilla ilman, että mitään olennaista olisi kadotettu. Esimerkiksi Death of the Celts -kappaleen jonninjoutavalta kuulostava instrumentaalihäröily ei synnytä muuta kuin myötähäpeää pilaten muuten varsin toimivan metallibiisin.

Monet epäkohdat voisi kuitata huumorilla, jos Senjutsu olisi täysin yhdentekevää vanhojen hevisetien horinaa. Näin ei kuitenkaan ole, sillä bändin uutuusalbumilla on aidosti hyviä hetkiä, tarttuvia koukkuja sekä useita toimivia kappaleita, joiden valossa kiekon tasapaksumpi anti ärsyttää kahta kauheammin. Senjutsu olisi helposti neljän tähden albumi, jos ylimääräiset rönsyt olisi rohkeasti leikattu pois ja hyviä ideoita olisi jatkojalostettu. Täysin hakoteillä ei kuitenkaan olla, sillä aidosti toimivaa kamaa tarjoavat kiekon iskevin raita Stratego, tarttuva Days of Future Past, kertosäkeellään kylmiä väreitä synnyttävä The Writing on the Wall sekä albumin päättävä, oikeasti eeppinen ja pitkän kestonsa hienosti kantava Hell on Earth.

Senjutsun suurin ongelma on siinä, että Iron Maiden tuntuu päästävän itsensä liian helpolla. Vaikka kaikki mahdollinen on jo varmasti uran aikana saavutettu eikä klassikkolevyjen veroisia kokonaisuuksia enää odota kukaan, toivoisi bändin touhusta löytyvän edelleen rehellistä tekemisen meininkiä sekä kunnianhimoa. Olisi hienoa nähdä vanhan hevijäärän vielä kerran yrittävän tosissaan, sillä tällaisenaan eläkeikäisten heviukkojen laiskanpulskea mukavuusalueella touhuilu jättää kylmäksi. Senjutsun edustama perusvarma hevihölkkä ei yksinkertaisesti riitä, kun taitoa sekä näkemystä todellisen mestariteoksen luomiseksi selkeästi löytyy edelleen.