Leffan perusteella tositarina on tämä. Kauan ennen Supernannyn keksimistä paranormaalien ilmiöiden tutkijat Ed ja Lorraine Warren suorittivat manauksen kauhukakaralle. Sivullinen sai psykoottisen kohtauksen ja syyllistyi murhaan. Ed ja Lorraine painelivat lähimetsään kyykkykävelemään ja kainalopieruja tekemään. Kun he suostuivat tulemaan pois, he satuilivat lasittunein katsein, että kieltämättä joku meni nyt leikkimään vakavilla asioilla, mutta emme me. Ed lisäsi, että samasta salajuonesta johtuen olen varmaan vaimoanikin hakannut. Poliisi tuumasi, että menkää te nyt kotiin siitä. Loppu.

Leffasarja on yliastuttu. On jopa terveellistä, että kaikki "tositarinat" käydään läpi samalla tyylillä, mutta oikeusjuttu tekee lööperistä liian paksua. Yleensä eläydyn näihin tarjotuilla ehdoilla tai hihitellen, kun näkymätön demoni vaikuttaa mulkulta. Tänään ajatukseni olivat vain siinä, kuinka selvästi Warrenit huijaavat: joko he ovat sekaisin, tai sotkeutuneet murhaan, tai todennäköisimmin he yrittävät tempaista tyhjästä hätävalheita pitääkseen käärmeöljykaupan pystyssä. Mitä seuraavaksi? Koronarokote vahvistuu Saatanan salajuoneksi, eikä tv-pastori ehdi hätiin ilman uutta yksityisjettiä?

Jos lääkärit eivät osaa auttaa, mikseipä manausta kokeiltaisi. Vähintäänkin ihmismielen toiminta on joskus mystistä. Leffa alkaa taas näissä merkeissä, mutta pian puheeksi tulevat rituaalit eli salajuoni. Leffa siis varmasti päättyy puheeseen, jolla Perry Mason osoittaa valamiehistölle todelliset syylliset ja kaverinsa tahtomattaan teurastanut heppu vapautetaan? Juu ei. Warrenien sekoilu on käsittääkseni keksitty leffaa varten, vaikka he olivat läsnä. Leffa käyttäytyy kuin murhamysteeri, vaikka sillä on mielessä kaikki paitsi totuus. Esitetty tarina etenee Lorrainen näkyjen ansiosta ja monet kauhut ovat virallisesti harhaa, mikä rimmaa erittäin kehnosti sen tarinan tarpeettomuuden kanssa. Työmuistini kieltäytyi tallentamasta "todellisiin syyllisiin" liittyviä selityksiä.

Ajatusakrobatiaa voidaan harrastaa. Pontevaa kalavalhetta saa arvostaa. On se suhteellisen nokkelaa, että oikeusjuttua näytetään mahdollisimman vähän, jotta tunnetuimpia faktoja ei jouduta kumoamaan. Edellinen osa pulttasi "tositarinaan" Crooked Man -mörön, joka näyttää Spedelle hommiin hakevalta Jack Skellingtonilta, joten kehtaako sitä vöyhöttää epäuskottavuudesta? Kolmonen toimii tahattomana komediana joskus, mutta todellinen hauskuus tulee siitä, jos tarinaan erehtyy uskomaan ennen illuusion särkymistä. Tänään käännyin jyrkästi päähenkilöitä vastaan. Se että Ed linkuttaa koko leffan ajan muistutti siitä, kuinka kuuluisat seksuaalirikolliset kehittävät vamman ennen oikeudenkäyntiä.

Ohjaaja on vaihtunut. Suhteellisen uskottavuuden erikoismies James Wan on yhä tuottaja ja kirjoittaja, ja törsätessään leffa näyttää saagan osalta, mutta Itkevän naisen kirouksen tyrinyt Michael Chaves ohjaa vetelemällä rakseja ruutuihin. Hän ei elä hetkessä siten kuin Wan teki erityylisten avainkohtausten aikana, mistä selkein esimerkki on Warreneja muka syventävä kiiltokuvatakauma. Crooked Man meni läpi manifestina: "kehtaan vaikka tämmöisen tähän heittää". Kolmosen turha bonusörkki on allekirjoittanut alasti ensi keväänä, jos en pistä sipsipussia kiinni, mikä sekin tuki vain sitä fiilistä, että sankarit ovat todellisia roistoja ja uhat symboloivat vastavoimia.