Dyyni (Dune) on niitä klassikoita, jotka on jo koettu, vaikket olisi siitä kuullutkaan. On hovijuonittelua jalojen kaunotarten ja ahneiden rumilusten välillä. Sankari on sekä valkoinen pelastaja että legendojen ennustama valittu. Hänkin osaa ennustaa, joten siihen illuusioon (kusetukseen) panostetaan, että tulevan paljastaminen mutta asiayhteyden panttaaminen on oivaltavaa kerrontaa. Leffalla on tasan yksi tarjous: se ottaa rutiinit vakavasti. Leffa kutsuu uppoamaan täyteläiseen fantasiaan, jonka köpöinenkin versio viihdyttäisi. Leffa on pidempi kuin vuoden 1984 versio, mutta rauhallisesti hengittäessään se jää tarinan puoliväliin. Alussa lukee "Osa 1".

Hiekkaplaneetalta kerättävä "rohto" on kallisarvoisin asia universumissa, koska avaruuslaivoja voi ohjata vain päissään eli jedivoimien kanssa. Uskoakseni siihen ei viitata, että tulevaisuus on tietokonevastainen, kuten ei pidäkään, kun tiedonjyvä ei aja hahmoja. Joskus voi olla hämärää, mikä on kunkin tahon merkitys ja mitä seuraamuksia päätöksillä on tarkoitus olla, mutta yleensä tarkennus tulee pikapuolin. Käsikirjoitus on oikoluettu. Mm. The Phantom Menace on silti terävämpi poliittinen trilleri.

Atreides-suku saa dyynit haltuunsa. He aikovat halailla sorrettua alkuperäiskansaa ja kaikkea kivaa. Keisarin motiiveja he epäilevät, ja syrjäytetyt, rumat ja läskit Härköset kenkkuilevat jo (Harkonnen perustuu Härkönen-nimeen). Päähenkilö Paul Atreides on oppinut isältä politiikkaa, äidiltä telepatiaa ja Thanosilta tappelua. Hassusti örisevien telepaattien mukaan Paul saattaa olla legendaarinen teh valittu, mikä on potaskaa kuten aina lopputuloksesta riippumatta. Hän on pitkään psykoosissa muiden viedessä, mutta Sormuksen ritarien tavoin "Osa 1" on rajattu siten, että virallinen sankari ehtii ottaa vastuuta.

Pidin alkua kuivana patsasteluna (se on ihme, jos joku vaihtaa ilmettä), mutta dyyneille saavuttaessa uskoin maailmanrakennukseen. Laajoilla ja rajatuilla kuvioilla on historiaa, eikä opiskelu välttämättä ole turhaa, sillä keskittymiskyvyn palkitsevalla kamalla saattaa olla kruununjalokivimäistä arvoa suoratoistoajalla, vaikka leffa floppaisi. Fiilistellään vain; tänään tämä ei minnekään mene. Satunnaiset vaarat ja eteenpäinkävely toimivat myös, mutta kun sankareita oli koeteltu ja ilmettä vaihdettu, oli selvää (mm. Sormuksen ritareihin verrattuna), että sankareista on tarkoitus välittää enemmän. Ohjaaja Denis Villeneuve ymmärtää paljon tekniikasta ja kerronnasta, mutta hänen ainoa hahmonsa josta äkkiseltään muistan välittäneeni on Prisonersin Hugh Jackman, ja Jackman on aina Jackman.

Kun puolen kilometrin hiekkamato keihäskidalla hyökkää jalkojesi alta, alat vajota sortuvaan hiekkaan, joten on hankala yrittää karkuun. Jos et ole Dyynistä kuullutkaan, niin tuo nyt ainakin on uutta? No: jos et ole Dyynistä kuullutkaan, etkä katsonut Monster Hunteria aiemmin tänä vuonna, niin ehkä mieleesi tulee vain Jedin paluun sarlacc. Matokohtaukset on yhtä kaikki toteutettu hyytävän upeasti. Toiseksi kärkevintä jekkua sen sijaan ei ole: se on kiva, että henkilökohtaiset suojakentät velvoittavat sankarit käyttämään lähitaisteluaseita, mutta visuaalisesti kyse on perusmäiskeen päälle vedetystä disco-oksennuksesta Tekkenin tyyliin. Pienet ideat kuten aavikon kuumuutta kommentoivat härpäkkeet edustavat sitä täyteläisyyttä.

Joo ja loppu. Teema? Sanoma? Pidä kiinni etuoikeuksistasi?

Katsoisin ehkä viisikin jatko-osaa, mutta jos jatkoa ei tehdä, leffasta tulee arvoton mm. Kultaisen kompassin tavoin.