Mafia on seurapeli, jossa yritetään selvittää murhaaja. Sen ihmissusiversion virtuaalilasiversio on nyt kauhukomedia. Pidän sosiaalisuudesta, kunhan siihen ei tarvitse osallistua, joten tuijotin Mafiaa tuntitolkulla, kun YouTube-kanava Just Kidding Party oli aktiivinen. Jos leffasta tehtäisiin erilaisia versioita, katsoisin takuulla kaikki. Perinteisellä tapaa ajateltuna kyseessä on hauska murhamysteeri, joka menettää otteen potentiaalista lopussa. Ensimmäinen tunti on asian ytimessä: en tahtonut persoonallisuuksien poistuvan leikistä.

Metsänvartija saapuu lumiseen tuppukylään. Yhteisön on määrä äänestää putkesta, joka luo vaurautta, mutta tuhoaa luontoa. Mielipiteet ovat jakautuneet tasaisesti, joten kaikilla on motiivi harventaa vastapuolen rivejä vaikka sitten sutena. Porvari vaikuttaa pääepäillyltä ilman perusteluja. Majatalon emäntä on hellyyttävällä ja hilpeällä tavalla hysteerinen puolisonsa kuoltua, mutta puoliso petti häntä. Metsänvartija ei ole ainoa muukalainen ja jokainen on vähintään kaheli. Susipelin sääntöjä en muista, mutta Mafiaan kuuluu mafiosojakin uhkaavia rooleja tyyliin sarjamurhaaja. Kylän ristiriidat selvästi sallivat sellaiset, joten yksilöä voi epäillä muusta, vaikka hän vaikuttaisi vilpittömästi hämmentyneeltä.

Metsänvartija tutustuu kylään pirtsakan postinkantajan seurassa. Kierroksen päätteeksi meneillään on jo sutinaa, minkä koin harvinaisen luonnolliseksi, kun kumpikin on hupsu ja positiivinen. Se on kuningassaavutus kauhussa, scifissä ja fantasiassa, kun iso idea vaikuttaa tarpeettomalta. Seurapelissä istutaan ja murhien tapahtuessa pidetään silmät kiinni, joten ei tässä ainakaan mitään Rick Bakerin maskeja tarvita: kauhut alkavat vihjailuna ja sumeina otoksina, eikä fani voisi valittaa, jos leffa sillä linjalla pysyisi.

Ensimmäinen vähän raaempi hetki olikin siinä mielessä antikliimaksi, että tahdoin suositella tätä myös heille, jotka nypläävät pitsiä Poirotin tahtiin. Kun tyypit istuivat alas ja käytännössä pelasivat peliä, toivoin yhä, että tekijät saavat taiteellisuuskohtauksen ja venyttävät hetken loppuun saakka. Se ei sinänsä olisi erikoista kartanomysteereihin ja The Hateful Eightiin verrattuna, mutta ihmissusiteemalta yleensä vaaditaan rajumpia otteita ja komedia syntyy suhteellisuudesta.

Odotan aina liikaa, mutta tarinan paketoinnissa on konkreettisiakin ongelmia. Joka jannun outous huvittaa, mutta outoilu alkaa tuntua tarpeettomalta hämäykseltä, kun lukuisia asioita päätellään pakotetun pikaisesti: on lupa vaatia painoa myös sivujuonilta. Farssina ruuhkainen loppu toimii. Jälkimaku alkoi katkeroitua, kun sisäistin, miten monta suuntaa olisin siunannut. Mukana on pari vitsiä koko Jenkkilän kahtiajakautumisesta. Poliittista sanomaa en etsinyt, mutta jälkiviisastellen satiirin jyvä olisi voinut itää. Olisi tilaa laajentaa romanttista juonta ja niin edelleen.

Alussa leffa vaikuttaa hyvin itsetietoiselta työn ilon välittyessä ja sketsimäisen huumorin ajoituksen osuessa nappiin. Kun lumo särkyy, yksi perustason uskottavuusongelma on se, että kylässä vaikuttaa olevan enemmän rakennuksia kuin vakituisia asukkaita. En tahdo nipottaa hömpästä, mutta mieli harhaili etsiessään perusteluja hutiloinneille.