101 dalmatialaisesta tuttu koiranpentujen nylkijä Cruella de Vil itseasiassa rakastaa koiria, mutta hänellä on traumoja dalmatialaisista. Vastaavia väittämiä: "Hitler ei tehnyt mitään väärää", "alapäävitsit eivät ole osa Sami Hedbergiä" ja "Pahatar kyttää lapsia puskissa jakaakseen terveitä tosirakkauden suudelmia".

Jossain aivopierujen välissä on pätevä elokuva. Ensimmäinen montaasi kestää laskutavasta riippuen 15-90 minuuttia, mutta se alkaa hauskasti. Cruella syntyi muodikkaaksi ja jakomieliseksi: puoliksi mustat ja puoliksi valkoiset hiukset puskevat päänahasta. Koulussa hän ei antanut kiusaajien lannistaa, vaan hän oli jo matkalla muotialan supernartuksi. Mutkat ovat osin turhauttavia.

"Pahat dalmatialaiset" kuuluvat paronittarelle, joka on muodin kuumin nimi Lontoossa. Sivuutan osan käänteistä tehdäkseni pointin. Paronitar palkkaa Cruellan nähtyään hänen villin protestinsa. Paronitar dominoi alaisiaan julmasti, eikä aio jakaa kunniaa, mutta omalla tavallaan hän arvostaa sitä, mitä hän Cruellassa näkee. Tämä riittää, eikö? Ainekset elokuvaan ovat koossa. Paholainen viettelee epävakaan päähenkilön käyttääkseen häntä hyväkseen ja saa enemmän kuin tilaa. Kyse on tästä, mutta leffa on myös huijari-, veijari- ja ryöstöjännäri, ja signaalit menevät solmuun.

Palataan alkuun. Nuori Cruella menettää äitinsä. Orvosta tulee rikollinen, mutta myös rauhallisempi. Kun Cruella värjää hiukset, se symboloi huijarin kykyä sopeutua, vaikka värjäämätön kuontalo symboloi sitä, että hän tekee mitä haluaa. Häh? Katsoja tietää, että paronitar vei äidin, mutta Cruella tietää vähemmän siinäkin vaiheessa, kun hän paronittarelle suuttuu. Monte-Criston kreivin rutiini on tarpeettoman sekava.

Trailerissa Cruella varastaa huomion juhlissa polttamalla ensimmäisen vaatekerroksen. Näinkö hän töitä saa, vai onko tämä huipennuksen alku, jossa Cruella julistaa palanneensa? Ei ja ei. Paronitar tuntee Cruellan tässä vaiheessa, mutta hän ei tajua, että kuokkavieras on Cruella, koska asuun kuuluu heppoinen naamio. Kohtaus jatkuu vastaavasti kuin jos Batman olisi hypännyt saliin kattoikkunan läpi eli tappelun merkeissä. Luit oikein.

Kun Cruella on ilkeimmillään, hän on fetissimäinen, kalmankalpea domina Tim Burtonin tyyliin. Sivuhahmojen mukaan se on arveluttavaa kehitystä. Montaasimaisuus ei kuitenkaan maalaa selkeää kuvaa hänen hillitystä puolestaan: hänellä on sellainen, mutta hillittynäkin hän yleensä manipuloi muita. Sopii siis muistella, mitä Batman - paluu teki jakomielisellä Kissanaisella ja miten silkkisesti. Osa epäkohdista perustellaan myöhemmin, ja leffa tarvitsee useimpia elementtejä johonkin, mutta tasapainossa ne eivät ole.

Emma Stone on suosikkinäyttelijöitäni, muutamat ilmeet ovat jälleen herkullisia ja Burtonin perversioita kannattaakin kopioida, mutta jos muuta tuumisin, saattaisin jälleen luokitella Disneyn kierrätyksen katastrofiksi. Hyvältähän tämä näyttää. 60- ja 70-luvun biisit toisinaan tukevat anarkian tuntua, mutta joskus nekin saavat ihmettelemään, mitä tunnelmaa kohtaus hakee. Ja toisaalta: Sympathy for the Devil pitäisi jo kieltää elokuvista, jotka kertovat sympaattisista paholaisista.

Lastenelokuva tämä ei ole, vaan lähinnä kai teineille vesitetty psykopaattitrilleri. Valittu tarina voisi helposti mennä julmemmaksi, vaikka yksi kohtaus päinvastoin vakuuttaa, ettei muotidiivojen "hupsu konflikti" tarvitse kekseliästä sabotaasia pontevampaa kamaa. Se jos jokin on liian pitkälle menemistä, kun brändi pakottaa peruuttamaan, kun muuta jo meinasit.