Musikaaleja vihaavasta miehestä kertova musikaali Bob the Musical on ollut työn alla yli 10 vuotta. Leffa saa pistää parasta pöytään, jos se aikoo haastaa tämän tv-sarjaversion, joka on sekä aito vanhan ajan musikaali että sellaisen päivitys ja parodia.

Cecily Strong ja Keegan-Michael Key näyttelevät pariskuntaa, joka ei onnistunut avioitumaan ensihuumassa. Nyt he ylireagoivat arkisiin ongelmiin, joten elämä junnaa. Nainen pitää hömppämusikaaleista, mutta molemmat ovat tohtoreita, ja kumpikin uskoo jalkojen olevan maassa. Strong on hymyileväinen, ja silmissä kiiltää toivo ja elämänhalu, mutta kulmat ja suun viivat sojottavat siten, että hänen sukunsa on selvästi pysynyt hengissä silkalla sarkasmilla viimeiset 500 vuotta. Key symboloi yhtä osuvasti perusjamppaa, joka mukamas suhtautuu lunkisti kaikkeen. Miksei voida vain olla? Miksi pitäisi tulevia murehtia? Miksi pitäisi julkisesti tanssia? Hän vihaa musikaaleja, eikä kukaan musikaaleja vihaava ole 100% terve.

Kun tohtorit koettavat huoltaa suhdettaan patikoiden, he eksyvät ällösöpöön lavastekaupunkiin nimeltä Schmigadoon. Kaupunki toimii vanhojen musikaalien logiikalla, eikä sieltä pääse pois ennen tosirakkauden löytämistä. Aluksi vitsikkään seksikkäät tyhjäpäät koettavat vietellä sankarit, mutta ennen pitkää he törmäävät hahmoihin, jotka he oikeasti tapaisivat, jos he olisivat sinkkuja musikaalissa.

Äijä on nihkeä jo luullessaan, että kyseessä on teemapuisto. Häntä ketuttaisi poseerata Mikki Hiiren kanssa, mutta ei hän yritä olla vaikea, ja toki hän joustaa (varsinkin jos pitäisi poseerata Disneyn prinsessan rinnalla). Nainen osaa hupsutella kankean kypsästi. Takaumat auttavat selventämään, että he ovat useinkin samalla aallonpituudella, ja arkisen kiva suhde pitää erikseen tyriä. Sen osaa akkakin, joka haluaa enemmän, mutta ei kuitenkaan utopiaa.

Ei ole tarkoitus odottaa isoja yllätyksiä, vaan jopa itsestäänselvyyksiä, mutta perusidea ristiriitoineen on niin hallittu, ettei kokonaisuus tunnu valmiiksipureksitulta. Paikalliset ovat yhdistelmä viatonta elämäniloa ja vanhoillista ahdasmielisyyttä, jolta heidät on pelastettava. Pormestari Menlove yrittää olla iloinen (gay), mutta joskus häntä pidetään omituisena (queer). Esimerkiksi se sivujuoni kulkee raiteilla ja se riittää, vaikka tilaa enempään olisi. Kalustoon sulauduttuaan päähenkilötkin kunnioittavat kliseitä ihmiskohtaloina, ja sarkasmin sulaminen on sisältöä. Sarjan lähimpiä vastineita tänä vuonna ovat WandaVision ja Miracle Workers, ja ironia ja vilpittömyys ovat reilusti paremmassa tasapainossa nyt.

Sävelet ja sanat virtaavat hilpeästi asiayhteydessä. Täydellinen musikaali soisi päässäni sittenkin, kun en tahdo (niitä riittää; uusin on Centaurworld), mutta en valita edes epäsuorasti siitä, että tämä alkuperäismusikaali kuulostaa esikuviltaan ilman varsinaisia korvamatoja. Vaikken ääniraitaa kuuntelisi, päädyn takuulla katsomaan numeroita uudestaan YouTubesta.

Loppusuora koetteli uskoani, koska pelkäsin sarjan jäävän kesken ja alustavan jatkoa mm. uudella tarpeettomalla hahmolla, mutta sarja palaa raiteille ja on käytännössä pienestä hidastelusta kärsivä kolmen tunnin elokuva. Virallisesta leffaversiosta voisi silpaista tunnin, mutta puoli tuntia riittäisi, ja sarja on hyvä näin.