Tasokas musiikki tukee peruspirteää Sony-animaatiota, jossa tarinan pointti on hukassa. Lin-Manuel Mirandan nariseva ääni istuu Vivo-apinalle. Mirandan musikaalityylinen hip hop saa varpaan humppaamaan taas, kunhan lauluihin keskittyy: hissimusiikkina jokainen niistä ei palvelisi. Mirandan nimi kytkeytyy tänä vuonna neljään elokuvamusikaaliin, joista yksikään tuskin lähentelee hänen Hamiltoniaan luovuudessa. Luovuuden himottaessa katso Netflixistä ensin Centaurworld.

Vivon isäntä on kuubalainen pelimanni. Ukolla oli säveltäjän lahjoja, mutta kun hänen tukemansa laulaja lähti, hän päätti olla loppuelämänsä virnistelevä rusina, joka luo paikallisväriä vaatimattomasti. Hän oli rakastunut laulajaan. Nyt kun laulaja on järjestämässä jäähyväiskonserttia Miamissa, mies saa kutsun, vaikkeivät he ole tavanneet 60 vuoteen. Voi pojat, innostuu käpy: ei ole myöhäistä tunnustaa rakkautta, kun lupa viimein lohkesi! Itseasiassa on.

Vivo käyttäytyy aluksi mustasukkaisesti kuin Aladdinin Abu, mutta hän ottaa tehtäväkseen toimittaa konserttiin isäntänsä viimeisen, vuosikymmeniä vanhan sävellyksen. Olemme ymmärtäneet ilmansuunnan. Postin kulkeminen, kustin polkeminen hellyyttäisi. Animaatioon mahtunee muutakin kivaa, kun se venyy modernisti 100 minuuttiin, alias yliajalle? Toki, mutta Vivolla ei ole muita teräviä tarpeita tai erityistä opittavaa. On avoimia kysymyksiä, mutta ei matkaa lukuunottamatta mitään, mistä Vivo ei vaivatta selviytyisi.

Isäntä jäi vanhaksi pojaksi, mutta hänellä on sukulaistyttö, joka näyttää Kelly Osbournen L.O.L. Surprise -versiolta. Hänestä Vivo saa liittolaisen. Tyttö on vöyhöttävä ilopilleri, joka tarvitsee ystäviä tasapainoista tulevaisuutta ajatellen, vaikka hänellä menee ihan hyvin. Hänen ja Vivon ongelmat ovat siis yhtä olemattomia. Vivo ärsyyntyy tytön kehnosta sävelkorvasta, mutta vähitellen Vivon rytmitaju houkuttelee tytönkin lahjat pintaan. Silläkään ei ole terävää merkitystä. Sankarit eivät esimerkiksi pelasta konserttia. Idea vain kivasti "symboloi" yhteisen sävelen löytymistä.

Tytön musikaalinumero on yksi parhaista avatessaan hänen mielikuvitustaan ja onnistuessaan kiikkumaan sillä rajalla, että sekä hänen toistaitoisuutensa että potentiaalinsa elävöityvät. On myös kaikkea irtonaista hauskaa. Kysehän on eteenpäinkävelystä ja kun esteenä on suo, sankarit tapaavat mm. törttöileviä haikaroita, joiden lemmenpulmat ovat helposti ratkaistavissa. Hymyilet. Sitten hämmennyt: pappa odotti 60 vuotta lupaa kertoa tunteistaan ja leffa lämpimikseen kettuilee, että näin helppoa romantiikka on, vaikka olisit idiootti?

Animaatioilla ja musikaaleilla on keinot kärjistää ja monet tekevät tuontapaisista ristiriidoista ominaisuuksia vaivatta. Tämä teos tähtää pinnallisiin hymyihin ja kieltäytyy kohtaamasta ongelmien täyttä painoa. Se sanotaan suoraan, miksi tyttökin pitää sävellyksen toimittamista tärkeänä, joten hänet on huomioitu; se hänestä. Kärjistän hieman. Sivujuonia selvennetään kyllä, mutta niitä musikaaleja tämä ei ole, joissa ongelma ja ratkaisu esitetään kuin musikaaleissa.

Yleisemmällä tasolla tyyli on tasapainossa. Ajanhukka on sujuvaa ja sympaattista. Musikaalinumerot ja mm. suolla sekoileminen eivät torpedoi suhteellista uskottavuutta, vaan sävyerot piristävät. Katso Centaurworld.