Kutkuttavasti alkava "naisten Crank" murenee vaiheittain, kun brittisankari ei saa hulluuskohtauksia luvattuun tahtiin tai tyyliin, ja kun 80 minuutin tarina onnistuu löytämään epämääräisiä kiertoteitä.

Kate Beckinsale on Lindy, jolla oli jo lapsena vihanhallintaongelmia. Siitä voi nipottaa, miten montaasi idean selittää, mutta jos katsot tämän, tahdot rakastua tähän: Lindy lähtee heti korjaamaan vääryyksiä pesäpallomailalla, jos joku mulkaiseekin väärin. Hän inhoaa kaikkia ja koko töykeää maailmaa - mutta tarkoittaa hyvää? Hän menee liian pitkälle ja haaveilee jopa kyttien ja tuttaviensa teurastamisesta, mutta terapeuttiseksi mustaksi huumoriksi tätä voidaan kutsua. Jolt viittaa sähköshokkeihin, joilla hän rauhoittaa itsensä.

Komea, arkisen kuiva kirjanpitäjä vaikuttaa sietävän Lindyn oikkuja tavalla, jota Lindy ei ole kokenut. Lindy vastustaa ajatusta kikkelin pelastavasta voimasta, mutta mielenrauhaa tämä mies tarjoaa ja kaikkea muuta Lindy on kokeillut, kuten ammuskelua ja extremeurheilua. Jos roistot tämän jätkän veisivät, daamilla on energiaa ja kykyjä, jotka tekevät hänestä painajaisen heille - joten nyt lähtee?! Muutamat tempauksista ovat huvittavia. Muut tahtoisin arvostella soittamalla surullisia nuotteja trumpetilla.

Leffa tyrii ennemmin tai myöhemmin kaiken vastakkainasettelun, keinoinaan irtonaisuus ja kätevyys, kuten tyhjästä tulevat käänteet ja asennemuutokset. Lindyn on ensin selvitettävä, keitä roistot ovat, joten hän nahistelee pitkään poliisien kanssa. Perusidean on määrä paisua, mutta se vain hiipuu: vihaongelmalla perustellaan Lindyn The Punisher -tyylinen järkähtämätön ja hirtehinen asenne, mutta hän on tyynempi kuin leffojen Wolverine. Crankeissa sankariin veivattiin lisää energiaa aika ajoin. Sähköshokit kahlitsevat Lindyn, joten mitä tapahtuu, kun shokkiliivit riisutaan? Hän masentuu? Häh?!

Beckinsalen jäätävä narttumaisuus toimii hyvin, kun Lindy on rutinoitunut "äärimmäiseen Touretten syndroomaansa" arjen keskellä, mutta olisi se komeaa, jos Kate jaksaisi sylkeä ja pullistella silmiä lähikuvassa kalansilmälinssiä käytettäessä (ja muita tarkkoja toiveita). Jos Crankeista tulee heti mieleen tyyli, ehkä pidät niiden mainitsemista häväistyksenä. Joltin ohjaaja toteuttaa katsottavasti pari tappelua ja pieni juoksentelutuokio puolivälissä vangitsi huomioni. Sitä edeltävä autotakaa-ajo on antikliimaksi ja pari muutakin "vähän isompaa" hetkeä lässähtävät jo tarpeettomuuttaan.

Niin tarinasta kuin toteutuksestakin uupuu fokus. Matka olisi ohi 70 minuutissa, jos roistot eivät ottaisi aikalisää pohtiakseen, onko hullusta akasta oikeasti haittaa. Huipentuma on niin onneton, ettei kukaan saisi sitä toimimaan: se vihjaa, että jos jokin toimi aiemmin, niin vahingossa. Sekaan ei tarvita ainakaan mytologiaa, joka venyy väkinäisesti kohti jatko-osia.

Sama uudestaan. Vaikeasti kesytettävä supernarttu saa kerrankin päästellä paineita luvan kanssa - jos hän ensin löytää oikean ilmansuunnan. Ellei ideaa erikseen tyrittäisi, samaistuisin narttuun ja erillisillä aivosoluilla pitäisin häntä vetoavana, joten etenin toiveikkuudesta anteeksiannon kautta kihtiin ja ajatukseen nyt potuttaa jo tuplasti enemmän (juu; kuten edellisenkin leffan aikana).