Revelation on jatko-osa käsitykselle He-Manista. 80-luvun faneja kosiskellaan, mutta kuvasto on lähempänä 2000-luvun piirrettyä. Mukana on viittauksia sarjakuviin ja jopa peruttuihin (keräilijöille myöhemmin tehtyihin) leluihin. Useita juttuja arvostava fani arvostanee yhdistelyä, vaikka fanin kohtalo on nipottaakin. Tietämätön katsoo sarjan kuin normaalin eteenpäinkävelyn, kunhan traileri kiinnostaa: on kansalliseepoksien aikaisia kliseitä scifimaustein.

Nipotus alkaa tästä. Laiheliini, joka lataa voimaa muuttuakseen universumin voimakkaimmaksi mieheksi, ei ole He-Man vaan Shazam. Do you even lift, bro? En ole Y-kromosomin pää-äänenkannattaja, mutta 80-luvun piirretty symboloi itselleni positiivista äärimmäistä maskuliinisuutta lempeän isällisine opetuksineen. Alunperin He-Manin alter ego Adam teeskentelee pelkuria, mutta hänkin on järkäle. Korkeakirjallisuutta tämä ei ole. Vartalotyypin vaihtelua tärkeämpää on utopistinen miehisyys. Revelation tekee luikku-Adamista soturitar Teelan fantsun bestiksen? Itsetietoinen fani huvittuu siitä (Tom of Finland siunaisi mm. Fiston), mutta idea ei saa aikaa.

Ensimmäinen jakso filmaa traileriin makeaa menoa. Nukkekotien kuningas Castle Grayskull on avain universumin mestaruuteen. Paha Skeletor tunkeutuu aiempaa syvemmälle. Magia alkaa kuihtua, joten sivuhahmojen on etsittävä taikamiekan puolikkaita. Vihdoinkin, siis: miekanpuolikas on sarjakuvaidea, jonka vuoksi uusimmankin retrolelun säilä on nolo. Pilottijakso modernisoi myös kaavamaisesti. Asioita vedetään vessasta siten, että todellinen konflikti on se kysymys, ehtiikö vanha visio palata tai uusi kukkia.

Teelalle ei kerrottu mitään 80-luvulla, joten teoriassa hän on kiehtovin valinta päähenkilöksi. Toteutus takkuaa. Universumi saattaa posahtaa ja ystävät kärsivät, mutta Teela kiukkuilee, koska häntä kusetettiin. Batman v. Supermanin Martha-skenaarion tavoin kirjoittaja arvostaa liikaa uutena pitämäänsä oivallusta. Hyvä kysymys on sekin, missä vaiheessa yleisintä maskuliinisuutta edustavien sankarien eli öyhöttävien setämiesten ja narisevien incelien potkiminen menettää huumoriarvonsa. Naisten He-Man eli She-Ra tehtiin jo 1985. Ja uudestaan 2018. Se on sääli, jos setä ei oppinut käytöstapoja sankariltaan, mutta eikö hänelle voisi antaa pari tuntia aitoa He-Mania? Missä on miesten My Little Pony? Älä vastaa.

Lena Headeyn Evil-Lyn on osuvin päivitys. Hahmon motiiveja tulee arvuuteltua, ja nimenomaan Headeyn ääni tuo rooliin syvyyttä. Dialogin ansiot vaihtelevat. Se on kankeaa, kun sankarien kokoonpanoa haetaan ja joka toinen repliikki on "lähden mukaan" tai "etkä lähde". Aikuisten kamaksi tätä on väitetty, ja sarjan luoja Kevin Smith osaa kommentoida uskontoa oudosti, joten huomioni lukittui aluksi siihen, että Teela kyllästyy yliluonnollisuuksiin samalla, kun Rautaleuka ja Tohtori Klops (sic) perustavat teknologiakultin. Seikkailu kuitenkin on simppeli. Aivopuoliskoni vetäytyivät omiin kammioihinsa, kun analysoin saagaa tyynesti samalla kun fiilistelin melkein tippa linssissä jonkun Stinkorin liike-energian johdosta.

Tarina jää pahaan paikkaan. 10 jakson kokonaisuutta on markkinoitu legendan loppuna. Olen yhä kiinnostunut siitä, mutta järkevimpänä pitäisin sitä, että sarja venyy 40+ jaksoon, jotta se ehtii kommentoida omiakin valintojaan. Esimerkiksi Orko tunnetaan kehnona taikurina. Olen itte nähnyt hänen pätevän omassa ulottuvuudessaan. Pidän uudesta Orkosta, mutta jatko-osan ja uuden version välissä tasapainoilu oudoksuttaa, kun hahmon vähäinen aika käytetään sen mainitsemiseen, että kotonakin Orko tyri. Teräsmies voi olla Teräsmies ilman Kryptonin posahtamista, mutta jos uusittu Teräsmies sanoo yhden asian, niin ei sitä, että hän sivutoimisesti myy lomaosakkeita Kryptoniin.

Jos käännän päätäni 5 astetta, on ilmeistä, että Evil-Lyniin ja itseasiassa myös Asemieheen ja mainittuun keräilijäleluun tarttui tästä sarjasta lisää sielua. Ja mälsät uudistukset unohdin saman tien. Hymähdys ja nyökkäys.