Helle pakottaa objektiiviseksi. Kykenin nautintoon yhden kohtauksen aikana, joten se saattaa johtua leffan muusta laadusta, että fantasioin Netflixin sisältävän laitteen hukuttamisesta kylmään järveen?

Toimintaa odotetaan puoli tuntia. Pitää esitellä järjestäytyneiden palkkamurhaajien possumagea kunniakulttuuri, jossa kirjastossakin lainataan pyssyjä ja oma pyssy on aina luovutettava virnistelijöille ovella. Otsikko paljastaa leffan naisten versioksi: sokerista ja mausteista pienet tytöt tehty on. Päähenkilö nautti pirtelöä tappajaäitinsä kanssa ennen kuin äiti jätti ja hänestäkin tuli tappaja, koska muita hommia ovat virnistelijä, uhri ja pomo.

Karen Gillan on jäykkä varttuneena sankarina, joka on ihan paras ilman syytä. En pyydä treenausmontaasia, vaan teeman. Paremman tarinan kertoo mm. 80-luvun pelin kostosta puhuva tekstilaatikko: "superkostaja" sallii haaveilla, että tasaat tilit itse ja joskus se typerä fantasia viettelee. Gillan kritisoi kulttuuriaan varsinkin loppupuolella, mutta edustaa vain sitä. Hän yrittää korjata oman mokan vaarannettuaan pikkutytön ja kollegat lähinnä tulevat tielle. Nojatuolipsykologin mukaan hän yrittää suojella itseään lapsena, mutta leffa ei osaa tehdä tästä identiteettikriisiä. Ei, vaikka hän ampui tytön isän.

Maailman historia on ostettu, ei kirjoitettu. Lena Headey näyttelee äitiä ja Paul Giamatti pomoa, jolla on lieviä isällisiä aivoituksia. Kumpikin selviää kunnialla, joskin todellinen tähti improvisoisi kuivan dialogin uusiksi. Jämäkkä Angela Bassett, ihmisenä läpi menevä Carla Gugino ja Deepfake-tekniikalla luotu Michelle Yeoh näyttelevät haltiakummitätejä, jotka pyörittävät sitä kirjastoa. Headey sentään luo illuusion kolmea sukupolvea koskevasta tarinasta, mutta muut tädit vain syövät aikaa, jota Gillan tarvitsisi luodakseen suhteen tyttöön. En yllättyisi, jos mainosvideo sönköttäisi, että tarina murhaajien sisarkunnasta tehtiin aidon sisarkunnan keinoin.

Eräs roisto venyy monologiin, joka tukee ajatusta sukupuolten sodasta tyyliin "en ole sovinisti, mutta". Se kuullaan jumalauta vasta lopussa. Tarinan aikana roistoilla ei ole pienintäkään merkitystä. Leffa on malliesimerkki algoritmimaisesta kirjoittamisesta. Leffa perustuu muihin leffoihin: algoritmi ei tunne muuta ja kadottaa nyanssit. Sehän on perusleffa, jos orpo oppii totuuden äidistään ja ajautuu osaksi salattua maailmaa ja törmäyskurssille niiden voimien kanssa, jotka äidin riistivät. Algoritmin versio kaavasta on se, että orpo on yhtä hullu kuin äitinsä.

Ja nyt puhun siitä hyvästä kohtauksesta. En kuvaile sitä tarkkaan, mutta tämä on pieni paljastus. Palkkamurhaajien sairaalassa koetaan uusintamatsi, jossa osapuolet ovat heikossa hapessa ja lääkittyjä. Tämäkin konflikti on ilmoitusluonteinen asia, mutta osapuolet ovat sentään tavanneet, joten se toimii vitsin osana, että he jatkavat järjetöntä sotaa, vaikka he vetelevät viimeisiään. Ehdin toivoa, että tämä on leffan perusidea. Leffalla on eväät olla parodia juonihaarniskapaukutteluista: sankari pätee koomisesti isosta rajoitteesta huolimatta. Kriitikko satuilisi, että kyllä liikuntarajoitteiset nyt voimaantuvat. Mutta ei.

Keskibudjetin toiminta on normaalia määrältään ja laadultaan ja viis siitä, miten kehnolta digiveri näyttää hidastuksessa, mutta mieleen jää vain se yksi kohtaus ja se, että leffa lupaa rytinää pari kertaa tarjoamatta sitä (silloin). Palkkamurhaajat eivät ole samaistuttavia. Yhtä hyvin voisit tehdä leffan palkkaraiskaajasta, joka vannoo raiskaavansa vain miehiä ja tosi pahoja naisia ja joka itkee krokotiilin kyyneliä raiskattuaan vahingossa viattoman tai koiran. Joku hutera vertaus keski-iän kriisistä tai taitava toiminta yleensä tekee palkkamurhailusta katsottavaa, mutta tämä tekele herättää vaatimaan jälkimmäiseltäkin suuntaukselta logiikkaa.