Otsikko on pätevin draamalle aikoihin, kun joku on oman alansa Jeesus katkeraan loppuun saakka. Tarkennus voi olla mikä tahansa. Judas and the Gay Messiah. Juudas ja suomalainen messias. Sen voi jopa arpoa Cards Against Humanity -pakan avulla. Judas and the Menstrual Rage Messiah = konservatiivitäti hidastaa suffragettiliikettä? Judas and the Celebrity Beaver Shots Messiah = julkkisten nakukuvat hakkeroinut jäppinen petetään? Tuo kaikki kuulostaa loistavalta.

Martin Luther King, Jr. ja Malcolm X on murhattu. FBI puhuu mustasta messiaasta pelätessään, että ihmisoikeuspiireistä löytyy lisää karismaa. Niin löytyykin. Fred Hamptonia näyttelevä Daniel Kaluuya vierailee rohkeasti sillä reviirillä, että aksentille ja ulinalle joko nauretaan tai sitten se palkitaan ja Oscar lohkesi. Fred on nuori musta pantteri ja vanhan liiton sosialisti, joka varsin jeesusmaisesti kuulostaa epäilyttävältä, jos kuuntelet puheen miekan tuomisesta, mutta et lähimmäisten auttamisesta ja kaikkien - myös valkoisten - ottamisesta lähimmäisiksi.

Otsikko totisesti perustellaan. Tarina on tosi, mutta jos kyseessä olisi amerikkalaisen aktivismin maailmaan sijoittuva fiktiivinen Jeesus-vertaus, löytäisit enemmän siteitä Uuteen testamenttiin kuin vapaamuotoisimmilla Shakespeare-mukaelmilla on Shakespeareen. FBI yrittää kaataa Fredin periaatteellisista syistä ja Fred puhuu etukäteen kuolemastaan, jonka hän hyväksyy, joten lisäperusteluja tuskin tarvitaan. Lakeith Stanfieldin näyttelemä autovaras Bill O'Neal on selkeä, modernien tulkintojen tyylinen Juudas. Bill näkee messiaan hyvät puolet ja kyseenalaistaa asemansa FBI:n vasikkana, mutta ei kykene ajattelemaan palkkiota ja väkivaltaisten pantterien vihalta selviytymistä pidemmälle.

Ongelmat ovat rajauksessa ja tosipohjaisuus lienee syynä. Tosipohjaisena pidän Uutta testamenttiakin, mutta jos alkuperäisen Jeesuksen ja Juudaksen suhdetta tutkittaisiin, jokainen toivoisi kertojan laajentavan suhdetta mielikuvitustaan käyttäen. Kaikki suhteet jäävät laihoiksi ja henkilökuvista jää uupumaan ns. kolmas ulottuvuus. Se kyllä toimii, että messias on ikoni, jolla on väliä, vaikka hän välillä katoaisi leffasta, mutta sirpaleisuuden huomasi Oscar-gaalakin, joka lykkäsi molemmille pääosanesittäjille sivuosaehdokkuuden.

Messiaan puolisoa näyttelevä Dominique Fishback on sympaattinen, mutta hahmon funktio on selvä: hän edustaa näkökulman puolikkaita, joista pomo ja petturi ovat liian etäällä. Jesse Plemons näyttelee FBI-agenttia, joka parhaimmillaan edustaa laajaa neutraalia näkökulmaa: Mustat pantterit on aseistautunut järjestö, joka sylki lentäen mainostaa vallankumouksellisuuttaan, joten pitäähän asiaa tutkia. Plemons on aina visionäärinen valinta ihme tuulenpesäksi, mutta hahmon matkakin jää epämääräiseksi, joten varsinkin hänen oma aikansa olisi saanut mennä Juudakselle.

Paukuttelun aikana tympäännyin, jos mainitut "keskeiset sivuhahmot" eivät olleet sen keskiössä. Yhdysvallat on kehitysmaa, jota terävinkään leffa ei tule minulle selittämään, joten ainoa syy katsoa samaa sontaa uudestaan on hyvän hahmon intiimi näkökulma. Leffa käskee tuntea jotakin, kun hihittelevät rasistikytät ja/tai raskaasti aseistetut pulliaiset avaavat tulen huvikseen. Provosoiduin siis väärällä tavalla, kun en saanut standardinmukaista syytä provosoitua, vaikka olin seurannut muuta kerrontaa kunnioituksella.

Kaluuya on Jeesus-iässä. Aito Fred oli kymmentä vuotta nuorempi. Lopputulosta arvioitaessa sillä ei ole väliä ja se on pointtini. Jos historiallista hahmoa tahdotaan kuvailla messiaaksi ja hänet viedään lähemmäs messiasta kertoimella 1.5, saa kaiken muunkin muuttaa tarinan terävyyden ehdoilla. En sano, mitä 20-vuotias voi ja ei voi olla, mutta kun sankari on edeltäjiensä manifestit ulkoa opiskellut marttyyri, joka vaikuttaa toisinaan uskovan täysiverisen sisällissodan olevan käynnissä, veikkaan useimpien katsojien ennakko-olettamien muuttuvan, jos 20-vuotias muutetaan 30-vuotiaaksi tai 60-vuotias 90-vuotiaaksi.

Huomioidaan taas tämäkin: sielukkainta amerikkalaista näyttelee tietenkin britti.