Noidan määritelmä on Anjelica Huston, joka tähditti tätä satua 90-luvulla ja sitten Addams Familya. Sillä diivalla on vuosisatoja mystistä historiaa, jota hän ei pulliaisille selitä. Suurnoidan roolin on perinyt Anne Hathaway, jonka ominaispiirteiden huomioiminen on hyvä lähtökohta kierrätykselle. Mikä voi mennä vikaan, kun ohjaajana häärii "tehostemestari" Robert Zemeckis ja kirjoittajana ja tuottajana "hirviöiden inhimillistäjä" Guillermo del Toro?

Hathaway ei ole majesteetillinen, mutta hän osaa tehdä prinsessamaisista kaunottarista koomisia ja haavoittuvaisia. Hänellä on valtava kita, joten tällä kertaa noidat eivät paljastu pahkoiksi, vaan heidän poskensa repeävät auki. Tempun toteutus ja logiikka ontuvat hitusen, mutta siinä on hupaisaa energiaa, jota uusi Mortal Kombat -leffa olisi kaivannut käsitellessään veitsikita Mileenaa. 90-luvun lapset tunnistavat sen ominaisuudeksi, kun Kuka pelkää noitia menee liian pitkälle.

Hathaway valitettavasti mongertaa monokkeliroiston aksentilla. Hänellä vaikuttaa olevan liiankin hauskaa. Kaikki kelpaa lapsille, mutta ei ikuistenkaan lasten palvelu mahdotonta ole, vaan Huston on yksi esimerkki näyttelijästä, joka uskoo asuttamiinsa absurdeihin maailmoihin. Hathawaylla on mainioita ilmeitä ja eleitä ilman tehosteitakin, joten puolitiehen hän pääsee. Suun repeämisessä on mm. se ongelma, että noidilla on pysyvä "Glasgow'n hymy", vaikka ideana on satuilla, että kaikki äkäiset akat kouluissa ja kaupoilla saattavat olla lapsia vihaavia noitia.

On tarinakin. Vanhempansa menettänyt poika muuttaa mummon luo. Kun mummo säikähtää noitia, he piileksivät hotellissa, mutta sielläpä on käynnissä noitakokous. Jälleen pari lasta muutetaan hiiriksi ja hiirinä he seikkailevat. Ainoa naamaansa näyttävä sankari on täten mummon tulkitsija Octavia Spencer. Autuaita ovat kaikki, jotka näkevät hitusen omaa mummoaan tässä lämpimässä ja tiukassa mammassa. Hurraa: Spencer ehtii näytellä mummoja vielä 40-50-vuotta!

Hiiret ja muut olentotehosteet eivät kaada leffaa, mutta kehno valaistus tekee niistä päälleliimattuja. 90-luvun painajaismaisimmat otokset olivat visionäärisen lyhyitä, kun taas uusia muovisia vastineita en kauaa kehtaisikaan esitellä. Valikoidut epäloogiset sumennukset vihjaavat 3D-versiosta. Omilla standardeillani uusi versio olisi perusteltu, jos noidan kourat tunkisivat kohti 3D:nä, kun auennut naama on seinän kokoinen; pienistä silloin viis.

Älkää lapset ottako tuntemattomilta karkkia. Hyvin sanottu. Pahana syntyneet olennot (joiden joukkomurhasta sankarit haaveilevat) sen sijaan ei ole tätä päivää. Vaikeuksiin leffa joutuikin, koska kolmisormisia käsiä väitetään pahuuden merkiksi. Noitien ainoa todellinen kauneusvirhe on itseaiheutettu peruukki-ihottuma, joten tarina olisi modernisoitu, jos pari aloittelevaa noitaa sanoutuisi irti katalasta suunnitelmasta ja painuisi rohkeasti biitsille kaljut päät loistaen ja mieluiten bikineissä (jottei jäisi tulkinnan varaa avoimuudesta). Nykyisellään rivinoitien ainoa tehtävä on nyökytellä.

Del Toro päästi Mustan laguunin hirviön panemaan akkaa, koska siitä hän ikänsä haaveili, mutta siihen jäi hirviöalan korjaaminen. Zemeckis on vihjaillut, että menneen ajan ja sankarien ihonvärin kombo johtaa jonkinlaiseen sisältöön, mutta sellaiset kohtaukset laskee yhden käden sormilla: kolme. Sanoma on epämääräinen muutenkin eritoten orvon eheytymistä ajatellen.