Jos ihmiskunta häviää vielä yhden maagisen budoturnauksen, soramontun velho, kenraali ja peikkoprinssi tulevat luvan kanssa aukomaan ja heillä on kaksi vampyyria ja vasara. Velho myöntää, etteivät he taidolla pärjää. Sääntöjä ei valvota, joten he salamurhaavat vastustajat etukäteen. Siinäkin tapaa avustaa joku velhon juttuja uskova ihminen, joten sanoma on se, että vain ihminen on ihmiselle susi ja korruptio kuriin, ennen kuin soramontun runkkarillakin on rikosimperiumi ja poliitikkoja takataskussa. Viisi tähteä; tai ei.

Leffa on tehty faneille, mutta meitä on moneksi. Jos vuoden 1995 filmi tai viimeisimmät kaksi peliä määrittelevät odotukset, elokuva on todennäköisesti pettymys elokuvana. Taisteluista saa selvää yli-innokkaasta editoinnista huolimatta, joten on tämä kuriositeetti, kun oikeat näyttelijät kohtaavat korkean ikärajan. The Raid 2: Berandalin huipennus on yhä se aidoin Mortal Kombat -matsi peleihinkin verrattuna. Kisaan pääsee, kun ninja viskaa kollegan loitsimaansa jääseinään ja puukottaa häntä jäätyneellä verellä, mutta täydellinen Kombat-matsi on pidempi kuin mikään tässä leffassa ja voittajakin saisi näyttää McClanelta.

Koko pitkän pelisarjan nieltyäni nielin senkin, mitä leffa tosissaan säätää. Turnaukseen valituilla on nyt syntymämerkki, joka aktivoi supervoimat. Mieluummin sitä katsoisi fantasian ja scifin törmäystä (He-Man!), mutta leffalla on vähemmän aikaa kuin peleillä, jotka ovat satuilleet mm. Johnny Cagen suvun vihreistä voimista, joten ei nipoteta. Pidän siitä, että merkki siirtyy voittajalle: "valittu sankari" on vain suositus. Kano-kelmi murhasi merkin itselleen. Sotilas Sonya taistelee ilman sitä. Pelien "valittu" Liu Kang vihjaa, ettei hän ole "yhtä valittu" kuin kaveri Kung Lao, vaikka hän saattaa olla parempi.

Ulkopuolinen kuuntelee selityksiä. Hän voisi olla Cage. Cage on pelien kevennys ja sen aseman saa Kano, jonka karisma ja muutamat herjat osuvat maaliin, joten en paheksunut sitäkään, että Cagen muut hommat hoitaa leffaa varten luotu turhake: Cole Young on Glass Joe -tasoinen vapaaottelija. Kanolla on tilaa olla jopa sympaattinen, kun hän (ainoana psykopaattina) joutuu kiusatuksi sankarien leirissä.

Sub-Zerosta nähdään Bi-Hanina tunnettu versio, joka ei sääli miehiä eikä naisia. Huippuhetket mahtuvat trailereihin, mutta kun tämä ninja tosiaan vie solttu-Jaxilta kädet ja bonussekunnit korostavat tilanteen painoa, koin ensimmäisen kolmesta fanigasmista. Tällaisia tragedioita nähdään liian vähän varsinkin mahtipontisuuteen tähtäävissä taruissa. Ensimmäistään ohjaava mainosmies venyy melodramaattisiin kiiltokuviin, mutta kun käsikirjoitus lärvähtää puolivälissä, tilaisuuksia ei tule.

Leffa -95 sentään yhä nautiskeli tappeluista, kun niitä pinottiin peräkkäin. Uutuus ei kerro turnauksesta, mutta sille tulee kiire huitoa yhtä paljon. Joukkokähinän jälkeen joku ilmoittaa, että nyt on kalavelkoja, joten saa hän 30 sekuntia aikaa maksaa ne: käy kuspissillä ja missaat "konfliktin" alun tai lopun. Ainoa asia josta koen nipottavani on se, että turnauksen nelikätinen mestari prinssi Goro on ylipäätään mukana. Kun jopa hänen taistelustaan leikataan muualle, tilalla pitäisi selvästikin olla Motaro, Moloch tai vaikka Goron ikimuistoisen seksikäs naisversio elokuvasta Sinbad, merten sankari. Jatko-osassa todennäköisesti nähdään turnaus, mutta mitä odottaa, kun suurmestaria käytettiin hanslankarina?

Anti-nipotusta: pökkelö ja epäpätevä Raiden edustaa pelien henkeä ja 90-luvun Shang Tsungia ei edes voi ylittää. Useimmat tyypit näyttävät itseltään. Leffa ei ole ummikolle yhtä rapea kuin ensimmäinen X-Men, mutta fani voi nähdä tien, jossa laatu paranee X-Men-tyyliin, jos tekijät saavat aikaa, rahaa ja hitusen lisää kykyäkin venyttää 10 sekunnin komeat giffit kohtauksiksi. 90-luvun versio on vain hauskaa roskaa ja silti se tarjoaa täyteläisempää maailmanrakennusta ja ehyemmän tarinan, joten saa tälle kiukkuillakin.