Koin helpotusta tunnistaessani yhden kohtauksen jämäkän kehnouden. Rotten Tomatoes lupasi käpyisen leffan, mutta joka toisen trillerin nimi on Nainen tai tyttö jotakin ja joka neljäs kertoo ikkunassa kyyläävästä vainoharhaisesta tyypistä, joten sen väitteen sivuutin jo etukäteen, että alkuperäisromaani on kopio toisesta romaanista. Kun arkisen kopion kopion näyttelijät ja ohjaaja ovat Oscar-tasoa, elokuva pitää erikseen tyriä, jotta se vaikuttaa viheliäisemmältä kuin esim. tuoreet nollabudjetin Oscar-voittajat.

Pääasiassa homma toimii kuten on tarkoituskin digiajalla, kun mokien välttely on helpompaa ja on päätetty, ettei ala kehity, jottei kollegoille tule paha mieli. Se kehnoin kohtaus simppelisti laukaisee reisille jännitteiden rippeet vahvistamalla, etteivät teemat kohtaa tyydyttävästi. Puoli tähteä sakkoa? Kaikki tavat joilla tarinan kannattaisi lihoa esiintyvät dialogissa ohimennen, joten oletan romaanin pistävän paremmaksi.

Amy Adams näyttelee torikammoista psykiatria. Hän alkaa kytätä uusia naapureita, jotka tunkevat vierailulle. Eräänä iltana hän näkee naapurin rouvan murhan, mutta kun asiaa setvitään, rouva on vaihtunut toiseksi. Tämä on kaukaa haettu versio siitä, kun epäillyt väittävät uhrin lomailevan, joten pidämme sankaria epäluotettavana, vaikka käymme läpi vaihtoehdot. Naapurin mies on temperamenttinen Gary Oldman. Kadonnut nainen on juonikas Julianne Moore. Psykiatrin vuokralaisella Wyatt Russellilla on väkivaltaista historiaa: hän on mätkinyt psykiatrin puolisoa Anthony Mackieta Marvel-universumissa. Jos tämä paljastuu Invasion of the Body Snatchersin esiosaksi, ehkeivät ensimmäiset palkoihmiset ole identtisiä. Jne.

Hourailu on keskeisintä. Kuvakerronta tavoittaa ainakin sen tunteen, kun et joskus herättyäsi tajua missä mennään. Eräs lavateatterista lainattu simppeli kikka sai pohtimaan, miten mummot ja hipsterit taputtaisivat, jos yritteliäämmät jekut toteutettaisiin siellä. En sano "talo on hahmo", koska mm. Servant-sarjalla oli enemmän aikaa tehdä talosta hahmo. Kaikki olisi vakuuttavampaa romaanissa, teatterissa tai tv-sarjassa? Olen uuteen telkkuuni tyytyväinen ja kankaaton korona-aika syö silti moraaliani.

Adams on samaistuttavasti siloittelematon ja turvonnut. Kun naapurit alussa tunkevat sisään, vuorovaikutus kuvaa asiallisesti sitä, kuinka uudet ihmissuhteet voivat olla nihkeitä ja silti jotakin tavoiteltavaa. Moore on erityisen lahjakas luomaan tunteen, että hahmo on omalla kiertoradallaan pyörivä ongelmien vyyhti, joka silti ja siksikin voi olla kiintoisa ystävä. Se ajatus (kalsarikännit on keskeytettävä, jos ystävää voi auttaa) pyörittää show'ta tovin, mutta tarina-aihio velvoittaa sankarin sekoilemaan yksin sirpaleisten kontaktien välissä, joten tähtikaarti edustaa ensisijaisesti ostettua karismaa.

Kun vastakkainasettelun on kannettava hedelmää, leffa kolisee onttouttaan. Tällainen leffa tämä silti on - kera Adamsin. Katson seuraavankin. Heitin kerran viisi tähteä ohjaaja Joe Wrightin tyylispedeilylle, joten siinä on piiskaa tarpeeksi, kun tuomitsen tämän tällaiseksi.

Vuoden mietelause päivitettynä: on aika tehdä happikaappiin sijoittuva aikaluuppikehonvaihtoleffa, jossa mahdollisesti vainoharhainen potilas kyttää viereistä potilasta, jonka kanssa hän vaihtaa ruumista joka aamu, kun päivä alkaa alusta muutoin samanlaisena.