Def Leppard on perustettu 1977. Siitä on hetki aikaa. Bändin levytystahti onkin kuivunut melkoisen vaatimattomaksi, X-niminen lettu ilmestyi 2002. Vuonna 2006 julkaistu cover-kiekko voidaan suosiolla unohtaa historian roskalaatikkoon. Hyvää vuoden 2008 Def Leppardissa on Joe Elliottin muhkea ääni, 80-ja 90-luvun parhaita Leppard-hetkiä muisteleva fiilis ja sopivan pöyhkeä soundiosasto. Itse kaivoin heti levy-hyllystä esiin vuoden 1992 albumin Adrenalize - tuoreella rieskalla on kyseiseen albumiin selvä isoveli/pikkuveli-asenne. Viihdyttävä ja tuunattu iso rokki pauhaa, hitureita ei onneksi ole kuin yhden harhalaukauksen verran. Tuo Love-niminen balladi onkin sitten syvältä...

Come Undone ja Gotta Let It Go-viisujen tyyppisiä peruspuristuksia on albumi puolillaan. Hallucinate on albumin parasta kolmannesta, hieno veto suoraan historian hämäristä - vetävän hardrokkipalan mallikopio ja muistumia suoraan Adrenalize-letulta. Kiekon avaava Go tuuppaa tuhdimpaa kuviota, aivan turhaan. Aikuiseen makuun säädetty mahtipontinen pehmohevi on leppardin polttomerkki - Go tuo mieleen Scorpionsin tuoreimman tekeleen. Nine Lives ei ole hullumpi Aerosmith-trippailu.

Def Leppard kuulostaa isolta ja hiotulta...paisuneilta rokkitähdiltä? Albumin pelastaa bändin pettämätön hittivainu ja soundeissa pyörivä rockin tuoksu. Homma ei mene vielä Las Vegas-osastoon. Tosin kyseessä on paisuteltua viihdettä, eihän tällä enää palkintoja voiteta. Nostalgiapotku antaa lisää puhtia, Def Leppard on vielä elävien kirjoissa.