Entinen sotilas Roy on räiskinyt ja rellestänyt perhe-elämän kustannuksella. Aikaluuppiin jumiuduttuaan hän ei ole edes ehtinyt kuin pakoilla japanilaisten pelien logiikkaa edustavia psykopellejä. Sadan kuoleman jälkeen aamupäivä on niin nähty, että Roy makeilee rutiinilla läpi räjähdysten ja takaa-ajojen - ryypätäkseen masentuneena baarissa, kunnes loput roistot löytävät hänet. Samaan aikaan hänen etäiseksi jäänyt 11-vuotias poikansa notkuu retrohenkisessä pelihallissa.

Tajusitko, miten hienoa tuo on? Ehkä et (arvostelun jälkeenkään). Boss Level on simppeliä hömppää, mutta sen teemat kohtaavat ja se kertoo tarinan, jota on tilaa ajatella. "Vuoden parhaassa elokuvassa" Nomadlandissa tyhjyys symboloi ainakin tyhjyyttä ja mahdollisuuksia (mihinkään ei mahdu niin paljon mahdollisuuksia kuin tyhjyyteen), mutta olen persompi saduille. Hienovaraisuuskin voi olla hienovaraista: tämäkään luuppileffa ei alleviivaa kaikkia huomioitaan ihmisluonnosta.

Ihostaan suonet ulos pumpannut Frank Grillo on ideaalinen Roy. Virnistelevä tosiäijä on salaa alakuloinen. Vauhdikkaan alun jälkeen koetaan töyssy, kun edellinen päivä selitetään, mutta draaman jyvät ehtivät itääkin. Ei ole salaisuus, että sankarin ex-vaimo Naomi Watts rakentelee scifihyrrää pahalle Mel Gibsonille, jolla on pieni armeija. Suunta on selvä ja homma on paketoitu alle 90 minuutissa, mutta odotuksiin nähden jälkimmäinen puolisko yllätti sävyillä ja vilpittömyydellä.

Ohjaaja Joe Carnahanin kiitelty The Grey herätti vastareaktioita rahvaassa, kun sitä mainostettiin susia mätkivällä Liam Neesonilla. Boss Level löytää sanoman rahvaanomaisuudesta tinkimättä. Sankarifaija ei ole huono juttu, mutta jos faija olisi esimerkiksi kyttä, joka jauhaa pahiksista iltaisinkin lähikapakassa, eikö olisi kehittävämpää joskus pelata pojan kanssa Virtua Copia? Leffa on ikään kuin Isäni on turbomies ja Isäni on turbomiehen vastalääke yhdistettynä: turbomies voi olla hyvä isä, mutta olisipa edes isä... Tai jotakin nyyhkyä. Tunsin tunteita. Nauroin parillekin tapolle.

Paisuteltu toiminta on enimmäkseen montaasimaisen sirpaleista myös kun sankari löytää tuoreita haasteita, mutta se on harkittua. Oletan, että penniä on venytetty luovasti, kun purskahduksista voidaan tarjota vaihtoehtoisia versioita. Pelimäisyys ei tee tästä glorifioitua Twitch-striimiä, vaan koin kulttuurien keskustelevan. Kun sankari löytää motivaatiota salajuonesta tai elämästään, hän lähtee innolla yrittämään entistä vaikeampaa tai erilaista päivää. Fiilis on velkaa klassisille peleille, joita tekee mieli yrittää loputtoman monta kertaa, mutta toisaalta olisi komeaa, jos moderni peli kasvattaisi pelaajan nälkää tämän leffan tyyliin, hahmovetoisesti. Selvennykset olisivat paljastuksia.

Michelle Yeoh näyttelee miekkailun maikkaa. Se johtaa vain vaihteluun. Nimekkäät sivunaamat ovat mukana karismaa lainatakseen: uhkaava monologi ei tee Gibsonin hahmosta hänen mehukkainta roistoaan, mutta hän on Gibson. Heidänkin ansiostaan elokuva on kerronnallisesti ja kuvallisesti tehokas kuin piirretyt, mikä on isoimpia kehujani. Tunteellisuuden ja kreisikomedian luonteva yhteispeli vertautuu myös Guardians of the Galaxyihin ja uuteen Bill & Tediin.