Perusouto perhe eheytyy keskellä robottimaailmanloppua. Kännykkää opitaan katsomaan vähemmän ja änkyräfaija oppii alkeet teknologiasta. Mene halaamaan lähimmäistä, äläkä edes katso leffaa ensin, jos meinasit sen kännykästä kokea, sillä persoonallinen kuvasto ansaitsee leveyttä ja kaikki on sen varassa. Tietokoneanimaatiossa on piirretyn oloista viivaa, ihan hitusen stop-motion-töksähtelyä, yleistä maalauksellisuutta ja hahmojen ajatuksia kuvattaessa aitoakin, viehättävän töherrysmäistä piirrosjälkeä. Tron-kaupunkiin linnoittautuneet Apple-robotit ovat visuaalinen esimerkki siitä, miten laimea käsikirjoitus on, mutta noin muuten kuvasto on hauskaa ja vähän tunteellistakin.

Kun naamat vääntyvät enemmän kuin vanha Pixar-muovi ja kekseliäs nuori on törmäyskurssilla vanhoillisen isän kanssa, mieleen tulee Poutapilviä ja lihapullakuuroja. Vertailun uutuus häviää, vaikka firma on sama. Pullakuuro elävöitti hullunkurisen kyläyhteisön. Mitchellit päättävät autoilla eteenpäin jo ennen kriisiä, eikä se ole keino tutkia lähitulevaisuutta, vaan robotit iskevät tilaisuudessa, jossa lähitulevaisuus julkistetaan. Pullakuurossa hellyyttävyys puskee esiin hulluttelun alta, joten on tyydyttävää sanoa "tuo on niin totta". Mitchellien taktiikka on ripotella ylitseampuvaan kohellukseen hetkiä, jotka ovat todistettavasti totta.

Esimerkiksi se teini on suhteellisen realistista "YouTube Poop'ia" harrastava leffaopiskelija. Siksi kuvasto on koristeltu töherryksillä. Tyylivalinta ja hahmo toimivat, mutta kaikesta löytyy jotakin vinoa ja varsinkin hukattua potentiaalia. Komediaa kantaisi idea, jossa nuori Spielberg filmaa dokumenttia ensin tylsästä perhelomasta ja sitten maailmanlopusta. Teini filmaa joskus jotakin. Kerran hän käskee isän lausua vähän elokuvamaisemman repliikin. Se vitsi kuuluu aitoudesta huumoria hakevaan elokuvaan, mutta nämä väiskit ja repet lentelevät taivaalle raketeilla, loukkaantuen sitten "realistisesti" tunnetasolla.

Menen vielä syvemmälle yksityiskohtiin ja mahdollisesti paljastan liikaa, koska kankeus ei tule ennalta ymmärretyistä teemoista. Teini katsoo luurista robottien esittelyä, mutta lähetys katkeaa, joten hän ei näe kapinaa, eikä sitä, kun robottien luoja puhuu tappokoodista. Pian Mitchellit ovat viimeisiä vapaita ihmisiä. Leffa mainitsee isän tahtovan metsämökkiin ja sehän olisi osuvaa, jos mälsä lomakohde pelastaisi perheen, mutta kun ei: Mitchellit kohtaavat robotit muiden kanssa ja simppelisti jäävät jäljelle. Teini keksii heti, että tappokoodi löytyy. Saman tien vialliset robotit lahjoittavat sen.

Auon suuta omaksi ilokseni tuollaisen johdosta. Miksei teini vain katsonut sitä lähetystä? Miksei scifijuoni liity päähenkilöihin mitenkään? Mikseivät koomisina kevennyksinä toimivat robotit voi olla perheen omaisuutta, jota isä vastustaa? Hän pääsisi sanomaan "mitä minä sanoin" ja sitten kun hän hyväksyisi robotit, se tukisi näppärästi perhesoputeemaa. Mitchellit räpeltävät liikaa kännykkää, eikä heillä silti ole suhdetta edes Sirin tyyppisiin avustajiin, vaikka se selvästi auttaisi tarinaa.

Wifi ei liity invaasioon, mutta wifi katkaistaan, koska se on ratkiriemukasta, kun wifin puute kauhistuttaa kansaa. Sitten leffa joutuu ilmoittamaan, että wifi toimii taas, koska juoni tarvitsee nettiyhteyttä lyhyen aikaa. Huaah...! Käytännössä: nautin kuvastosta, joten nautin nipottamisesta. Epäolennaista nipotus ei ole, sillä osa kankeudesta vain lisää kestoa sen sijaan, että vitsi tai käänne olisi mielestäni kaukaa haettu. Kaukaakin haetaan (mielestäni), kun sisäinen logiikka uupuu, ja mielikuvitusta löytyy silti vain animaattoreilta. Herkullisella ilmeellä voi olla arvoa kuin vitsillä ja siksi peukkuni vääntyy jöpöttämään.