Sehän on hauskaa, kun Freaky Fridayn puukkohippaversio jättää friday-sanan otsikosta, mutta viittaa kärkevästi myös Friday the 13th -elokuviin. Viittaukset ovat lämmittelyä ja huvituttuani olinkin jo niihin kyllästymässä. Itsetietoisuudesta tuli pakollista kauhussa päivää ennen kuin aloin kuluttaa sitä 90-luvulla, mutta se riittää, kun leffa myöntää, ettei mikään ole uutta. Tarina kerrotaan vilpittömästi, Jasonista ja Freddystä jauhamatta.

Kehonvaihdosta on siis kyse. 196-senttinen, sänkinen ja tukevahko Vince Vaughn näyttelee sarjamurhaajaa, joka valitsee tappovälineeksi maagisen museoesineen ja herää teini-ikäisenä tyttönä. Eikö sama nähty pari vuotta sitten? Katson kaikki vaihdot ja aikaluupit ja ideat ovat lopulta vain mausteita, joten ehkä muistot saman ohjaajan samanhenkisistä Happy Death Day -luuppimurhista ja muusta sotkeutuvat.

Kathryn Newtonin näyttelemä Millie kehystetään onnistuneesti tavalliseksi altavastaajaksi. Hän ei ole se fiksuin tai yksinäisin nörtti ja poikakin häntä vilkuilee, mutta suositut teinit ja opettaja pitävät itsetunnon matalana, eikä kanaemoileva äiti auta siinä. Vaughn ottaa roolin omakseen. Mekkomiehen on aina ohimennen tehtävä ranneliike ja lausuttava voi hippelis heijaa, koska se on naisen määritelmä, mutta kun Millie ei ole kärjistys, Vaughn malttaa näytellä pehmosetää hillityllä, ei edes järin ruotsalaisella tavalla. Millie hieman voimaantuu murhaajan väkevissä kuorissa ja äijäilee, mutta Vaughn ei kadota otetta fantasiasta.

Murhaaja muuttuu Terminator 3:n ämmäbotiksi ja nousee sosiaalisia tikkaita. Hänet esiteltiin turhapurona - mutta keskityin arvostamaan Newtonin muutosta. Murhaaja hyötyy valeasusta, mutta heikentyneet lihasvoimat huomioidaan ja leffa selvästi välttelee tragedioita, joista voi tulla paha mieli, joten jännityspuoli on kiinni siitä, teetkö pikkurilli pystyssä piruetin ja pyörryt aina verta nähdessäsi. Liikkeessä kohellus pysyy, sillä tyttömiehellä on vain pari tuntia aikaa penetroida miestyttö uudestaan ja kumota kirous.

Tapoissa on särmää, eikä komedian kannattaisikaan Millien koko sukua teurastaa, mutta on muitakin teitä jännitykseen. Uskoisin trilleriin parhaani mukaan, jos se inttäisi, että murhaaja on pilaamassa Millien maineen ja onnellinen loppu on mahdoton ilman nokkeluutta. Leffa osaa vitsailla, kun hahmot maalataan nurkkaan, mutta mutkat suoristetaan ja epäselvyydet sivuutetaan. Yksinkertaisuus lipsuu moraalittomuuden puolelle siinä, että useimmat tapot kohdistuvat kiusaajiin. Nyt murhaaja taas tulee? Öh, no, tuo Ismo tuolla veti housuni kinttuun lastentarhassa. Nyt minun ruumiini, jota en hallitse, halkaisee hänetkin moottorisahalla! Heh. Ei kun voi ei. Sääli.

Ensimmäinen ajatukseni oli se, että teen arvostelun Excel-taulukon muodossa. Janoamasi asiat tai jopa kohtaukset ovat selviä (jos katsot nämä kaikki) ja kullekin voisi antaa puolitieteellisen, alkeet pätevästi tiivistävän numeron. Tissien puristelua ja kikkelin heiluttelua on vain realismin vuoksi. Homovitsi on pienimuotoinen, mutta tyydyttävästi hitusen modernimpi kuin se olisi ollut 10-20 vuotta sitten. Juoksentelun sivuun ei rikasta draamaa mahdu, mutta vilpittömyys-leiman ehtii ansaita, kun Millien arkuuteen liittyviä ideoita pidetään esillä.

Katsoisin jatkeenkin ja sitten tirehtööri voisi vaikka yhdistää saagan Happy Death Dayn kanssa: elät yhä uudestaan päivän, jonka puolivälissä vaihdat ruumista ja lopussa kuolet? Leffa-alalla menee lujaa.