Lydia on jo peruskoulussa (heteroseksuaalinen) rekkalesbo, joka reteästi kyykyttää poikia, jotka kiusaavat fiksua Emilyä. Otetaan toinenkin kohtaus ystävyyttä. Nyt Emily valitsee uran, joten se siitä sitten: rämäkkä Lydia masentuu ja on alakuloinen trukkikuski vielä 50 vuotta myöhemminkin. Hän vääntäytyy Emilyn omistamaan toimistokompleksiin kysyäkseen, suostuuko Emily edes piipahtamaan luokkakokouksessa, mutta säheltäessään hän saa supervoimat, jotka Emily oli tarkoittanut itselleen. Emilyn ainoa tavoite elämässä oli supervoimien saaminen, vaikka hänen ainoa luonteenpiirteensä on se, että hän on viimeinen henkilö, joka janoaa fyysistä toimintaa.

Tuo on vielä kankeampaa kuin miltä se kuulostaa, sillä samalla selitetään mm. se, että maailmassa on jo pitkään ollut superroistoja. Paremman leffan kirjoittaisi 30 sekunnissa. Jim Carreyn tapainen luikku ulisee tädeille "hey, thunder thighs?! No fat chicks!" Sitten he kolme putoavat radioaktiiviseen liejuun, saavat persoonallisuuksiaan korostavat voimat ja tappelevat lopputeksteihin saakka. Noin. Jatko-osassa painija Nia Jax voisi näytellä persevien tätien standardinmukaista pahaa peilikuvaa.

Lydia saa vain lihasvoimat. Emily nappaa näkymättömyyspillerin ja nyt supersankareita ei voi luoda enempää. Se vaihe, jossa totutellaan voimiin ja sanotaan woo-hoo, tapahtuu Emilyn toimistolla. Tädit sopivat olevansa sankareita ja on asut ja vempeleet. Vasta sitten - noin puolivälissä - on tiedossa vaihe, jossa kokemattomat sankarit koettavat pysäyttää kioskiryöstön. Ja sitten he ovatkin legendoja! Tarinan salattu todellinen roisto päättää heti paljastaa identiteettinsä, vaikka toinen sankareista on julkkismiljonääri, joka normaalissa tällaisessa liikkuisi samoissa piireissä kuin roisto ja oletettavasti tekisi tiedolla jotakin.

Leffa ei kunnioita omaakaan logiikkaansa. Eritoten Emily on kirjoitettu niin ristiriitaisesti, että kyseessä on antihahmo, jos se sana mitään tarkoittaa. Näyttelijä on harvoin niin hukassa kuin Oscar-tason persoonallisuus Octavia Spencer on tänään. Toki hän väläyttää veikeää ilmettä, jos hän ymmärtää Emilyn funktion, mutta ikonisista silmistä sammuu valo, kun kohtaukset laahaavat improvisaation ehdoilla. Bonuksena näkymättömyys on lähes hyödytön voima.

Draamoissa niinikään pätevä Melissa McCarthy on luotettavasti Hollywoodin kyvyttömin improvisoiva koomikko, mutta tuska yllättää takavasemmalta, kun Lydia tosiaan on mököttänyt teini-iästä eläkeputkeen saakka ja sitten supervoimat tekevät hänestä kiljuvan lehmän. Ja varsinainen pointti on se, että käsikirjoitus on improvisoitua ajanhukkaa kehnompi. Lydia mm. ihastuu ensimmäiseen näkemäänsä roistoon ensisilmäyksellä ilman minkään valtakunnan perusteluja.

Jason Bateman näyttelee rapumiestä vapputorilta hankittujen kintaiden kanssa. Ainoan kerran kun hymähdin, syynä oli Batemanin lakonisuus. Vain hän tietää missä hän on ja mitä leffa ansaitsee, muiden suoritusten ollessa epämääräinen kokoelma sähellystä, pöllähtäneisyyttä ja vakavuutta vailla keskinäisen kemian alkeita. Hämmennystä lisää se, että puoli vuotta sitten McCarthy sai jotakin hyödyllistä aikaan sen ojasta ongitun kulkukoiran kanssa, jonka hän nai: Superintelligence on viihdyttävää romanttista soopaa kevyellä scifi-idealla. Uutuus voisi toimia, jos pariskunta pysyisi samalla tasolla, mutta Superintelligence on heidän ainoansa, jota ohjailija Ben Falcone ei itse kirjoittanut.

En viha-vihaa mitään, mutta leffa ylittää rajan, jonka jälkeen niin sanottu vihakatsominen alkaa viihdyttää. Kun kliseistä toteutetaan aina vain tylsä osuus (esimerkiksi se olisi automaattisesti hauskempaa, jos täti tutustuisi voimiin yksin kuin Spider-Man), on aina selkeä syy huutaa ruudulle ja siinähän voi olla meininkiä.