Black Swanin ja Jokerin reviirillä liikkuva psykologinen trilleri palkitsee kärsivällisen katsojan lunastaessaan lupaukset hyytävästi, mutta on lupa kysyä, onko "kärsivällisyydestä" puhuminen ideaalista, kun homma on paketoitu vajaassa 80 minuutissa. Vakuuttavan tunnelmallisen esikoisohjauksen ydinsisällön puristaisi tuntiin.

Traumatisoitunut sairaanhoitaja Maud on löytänyt Jumalan tai psykoosin ilot. Tai onko pakko valita toista? Joskus kun päässäni ei tapahdu mitään, haaveilen shamanistisemmasta aivovauriosta, joka antaisi elämälle merkitystä. Leffa ei sitä suosittele. Maud vaikuttaa hetkittäin kellarissa kasvatetulta neitseelliseltä sisar hento valkoiselta, muttei ole sitä. Luultavasti hänellä on aina ollut vaikeaa. Hän on turhaan etsinyt yhteyttä ihmisiin, joten nyt hän juttelee korkeimmalle taholle.

Maud saa pestin kuolemansairaan tanssijan luota. Hän on ehtinyt närkästyä, kun iso Julle ei osoita suuntaa, joten hän ilahtuu, kun hedonistinen boheemi taitelija vaikuttaa avoimelta hengellisyydelle. Hengellisyyttä on kaikenlaista, joten ehkä emäntä hitusen avoin onkin: on kiva kuulla iltasatu, jos ei muuta? Kuolemaa odotellessa ja tupakan, viinan ja kurtisaanin (hutsun) imemisen välissä?

Maud koettaa pelastaa emännän hankkiutumalla eroon muista lohdun lähteistä. Ei siinä vielä mitään. Vähemmänkin epävakaat enkelit ovat sokeita sille, mikä on hyväntahtoisuuden ja omien näkemysten narsistisen tuputtamisen ero. Valikoiduissa tilanteissa emäntä on hoitsua hirviömäisempi ja arkista on sekin. "Sosiaalinen älykkyys" on usein kaikkea muuta kuin hyve, kun toimintaa ei aja empatia vaan varmuus siitä, että joukko (jossa tyhmyys tiivistyy) on puolellasi ihmettelemässä ja potkimassa heitä, jotka eivät joukkoon kuulu.

Kahden hyvin erilaisen narsistin kohtaamisen saisi venyttää 100 minuuttiin. Vertaillaan tyttöä, jonka ylikierroksilla käyvä sisäinen maailma on särkemässä mielen, ja fyysisessä maailmassa pätenyttä diivaa, joka kuihtuessaan yrittää nauttia pinnallisen loiston rippeistä. Kysytään, onko "kurtisaanin" häätöyritys homofobiaa ja se piilevää homoseksuaalisuutta ja muuta normaalia. Lopetus alleviivaa vielä yhden idean, jota paisuttamalla Maudin ja emännän suhde voisi olla pääasia koko ajan, mitä se ei valitettavasti ole.

Maud vuorovaikuttaa muissakin piireissä ja kyräilee yksin. En sano, että sen kaman voisi napsaista pois, mutta ehkä taustoista voisi vihjata tehokkaammin. Kun "kurtisaani" epäilee Maudia ahdasmieliseksi, Maud sähähtää, ettei kikkelikään emännän tilanteeseen sopisi. Nunnaluostarista karannut impi ei puhuisi kikkelistä. Vastaavilla repliikeillä leffa varmasti kykenisi ilmaisemaan olennaisen Maudin yksinäisyydestä ja tekopyhyydestä.

Kuvailen sekoamista viihteelliseksi, koska leffan ja katsojan välillä on sopimus siitä, että horisontissa on elämyksellistä masennuspornoa, eikä onnellista interventiota, jonka myötä lääkitys saadaan kohdilleen. Asetelma on tunnetasolla tasapainossa: hahmot tai näyttelijät ovat riittävän sympaattisia, jotta tulevaa osaa pelätä, vaikka jollain tasolla toivoisitkin narsisteille kuria. Morfydd Clark myy pääroolissa kaiken jumalallisen kohtalon vetoavuudesta siihen, että joskus pää lyö tyhjää ja autopilotti vie. Emma Thompsonin oveluudelta haiskahtava emäntä Jennifer Ehle ansaitsisi olla tasavahva päähenkilö.

Kun Maud esimerkiksi kokee kutsumuksensa orgastisen huumaavana, hetkeä saa kuvailla realistiseksi tai epärealistiseksi lähtökohdasta jos toisestakin, mutta se on sivuseikka, kun tunnelma vertautuu kummitustarinoihin. Tekstiään pätevämpi ohjaaja Rose Glass on lupaus kauhun ja jännityksen saralla, eli toivottavasti hän ei heti siirry jonkun Aquaman kolmosen ruoriin.