Niinkin mälsät mainokset kuin "hirviöitä metsästää... Van Helsing" saavat nettiaddiktin googlettamaan, onko kyseessä tällä kertaa Van Helsingin sisko vai veli. Monster Hunter on kuuluisin pelisarja, jota en ole opiskellut, koska "hirviönmetsästäjä" kuulostaa lähinnä kai Risto Räppääjän halloween-spesiaalilta. Leffaversiossa metsästetään vauhdikkaasti ja hitusen taktikoiden. Sen jälkeen googlasin, että pelisarja tunnetaan metsästyksen haastavuudesta. Pysäyttäkää painokoneet: otsikko käy järkeen, kun fantasia panostaa ydinasiaan, eikä eteenpäinkävelyyn tai hovijuonitteluun.

Eliittivääpeli Milla Jovovich johtaa madonruokaa toiseen ulottuvuuteen. Jättilisko vaanii töppösten alla kuin Dyynin hiekkamadot ja luolaston jättimurkut kerjäävät Alien-vertauksia. Vaisto sanoo, etteivät konekiväärit kuulu teemaan, eikä niillä paljoa tee. Tony Jaan näyttelemällä alkuasukkaalla on maaginen kyky valita kuppainen kolo, johon muurahaiset eivät pääse. Halutessaan hän voi tehdä massiivista vahinkoa jättiläismäisille vihollisravuille koomisella vaahtomuovimiekalla, eli nyt olemme pelien reviirillä. Monster Hunterin potentiaalia en kommentoi, mutta on mätkintöjä, joiden ystävillä ei ole lupa vaatia parempaa leffaa.

Jovovichillä ja Jaalla ei ole yhteistä kieltä. Hahmot painivat ja pikkumaisesti nahistelevat, mutta mainitut uhat pakottavat esiin toveruutta ja taktiikasta osasivat sopia neandertalilaisetkin. Vaihe olisi näppärä pilotti tv-sarjalle. Hahmoilla ei ole liikaa sielunelämää reagoinnin ulkopuolella, mutta Jaa on katsomiskelpoinen jalo villi normaalilla, mahdollisesti rasistisella tavalla, ja Jovovich on omaa keskitasoaan luontevampi juurikin reagoidessaan. Hirttämättömien tyyppiseltä hiekkamonttutrilleriltä alussa haiskahtava teos saa budjetin riittämään ruuhkaiseen kauhukuvastoon ja levollisempaan maisemien ja furryjen ihmettelyyn, minkä Milla jaksaa huomioida pelkän makeilun sijaan.

Lähinnä hän pitää lopun kasassa. Matka kotiin voi alkaa, kun kahden uhan välistä päästään pois. Se menisi läpi, jos jakso vaihtuisi ja koti olisi 10 jakson päässä, mutta leffa jää tyhjän päälle, kun ainoa konflikti, josta ehtii oppia välittämään, ratkeaa ennenaikaisesti. Heti alussa kyllä vihjataan vielä pahemmasta hirviöstä ja vilautetaan Street Fighterin Blankalta näyttävää Ron Perlmania, mutta lopetus tuntuu ylipitkältä lopputekstikohtaukselta, joka alustaa tulevaa epämääräisesti. Hirviöt ovat eläimiä. Metsästys jatkuu. Miksi? Parin sanan taustamysteeri ei ole mitään verrattuna esimerkiksi siihen, että alienit ovat ekosysteemin pilaava bioase, tai siihen, että Dino-Ridersissa pahikset orjuuttavat hirviöt aivolaatikoilla.

Godzilla vs. Kong on kuulemma kiva, mutta edelliset Godzillat eivät ole. Parjatulla Paul W.S. Andersonilla on käytössä kolme kertaa vähemmän rahaa, mutta kyllä aggressiivisen keskinkertainen ohjailija spektaakkelin tuntua hetkittäin loitsii, kunhan olemme sisäistäneet, että leffa on jo konseptiltaan humpuukia, jossa aselajin vaihtaminen konekivääristä tikariin tuo tasohyppelykyvyt ja lisää kestävyyttä. Anderson harvoin vakuuttaa, että muodollisesti pätevät ideat ovat enemmän yhdessä kuin erikseen, mutta kun näyttelijöitä on vain kaksi ja dialogi on vähäistä, hän melkeinpä sai mielikuvitukseni liikkeelle luontevalla tavalla. 80-luvulla tämä varovaisesti kiittelemäni vaihe olisi venytetty täyspitkäksi romanssiksi ja jollakin olisi yhä juliste.