Yritteliäs ja ylikirjoitettu farssi kertoo piirityksestä, jossa piiritetyt eivät siedä toisiaan. Nuori Mervi palaa perähikiälle esitelläkseen vanhemmilleen Katan eli ulkomaalaisen tyttöystävänsä. Junttien reaktiot homoseksuaalisuuteen jäävät kokematta, kun vanhempien omat kuviot paljastuvat. Aineksia alkaa olla riittävästi, kun järkyttynyt Mervi hakee lohtua natsiksi ryhtyneeltä entiseltä poikaystävältä. Se on sisäistetty, että odotuksien mukailu huvittaa niiden rikkomisen välissä: vanhemmat eivät ole sitä, mitä Mervi maalaili, mutta natsi on soramontussa kännirallia ajava klisee, mutta hänelle "suvakkilesbo" suo ymmärrystä ja niin edelleen.

Piiritys lähtee siitä, että Katan äiti on pakolaistaustainen vaikuttaja. Kun natsijengi hiihtää paikalle hänen perässään, harkinnan ja ylikirjoittamisen erot alkavat näkyä. Se toimii, että kun Mervin ja Katan porukat jupisevat ennakkoluuloisesti omilla kielillään, piiritys estää tilannetta laukeamasta normaalilla rytmillä. Ylikirjoittamista on muun muassa se, että Mervin isä tavallaan tuntee Katan äidin junailtuaan paikkakunnalle vastaanottokeskuksen. Piiritykselle on siis kaksi potentiaalista syytä, joista toista ei laajenneta, ja syyt kytkeytyvät yhteen sekä työn että "sukulaisuuden" kautta, vaikkei niiden edes tarvitsisi yhdistyä.

Moni asia pyritään perustelemaan vastaavasti, mutta käteen jää perustason kysymyksiä tyyliin: miksi Mervi piti vastaanottokeskuksia askartelevia seksipetoja perusjuntteina? Kyse ei ole siitä, etteikö katsoja osaisi täyttää aukkoja pienten vinkkien perusteella, vaan siitä, mihin into selittää kannattaisi käyttää hahmojen vetoavuutta ajatellen. Kätevyys etäännyttää.

Isoin epäkohta on raja farssin ja jännärin välillä. Jos kaikki natsit olisivat koomisen surullisia keskikaljamöykkääjiä, leffa voisi luontevasti kertoa sähellyksestä ja pattitilanteesta, jossa kukaan ei tiedä, mitä on tapahtumassa. Natsien pomo vakuuttaa tietävänsä, eikä homma silti etene. Piiritetyillä on aikaa rauhoittua ja puida yksityisiä ongelmia eri piireissä kerronnan hidastuessa. Keskivaiheilta ja/tai taustatarinoista uupuu idea, joka vakuuttaa, että mitä tahansa voi tapahtua ja että jotakin myös tapahtuu. Joukkomurha on yhtä todennäköinen lopetus kuin kaiken sopiminen pullakahvien merkeissä, enkä kuvailisi tätä vitsiksi tai ominaisuudeksi.

Nimby tarkoittaa "not in my backyard" eli "en hyväksy". Se tulee heti hauskasti selväksi, että vertaus "kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa hirttä omassa silmässäsi" koskee kaikkia. Sen kaiken ompelu yhteen alkoi lopulta ruokkia vastareaktiota: ideat eivät kohtaa aidosti. Esimerkiksi se on toimiva pieni hetki myöhäisessä vaiheessa, kun kaksi keski-ikäistä avautuu omista ongelmistaan kielellä, jota toinen ei ymmärrä. Näin ihmiset voivat päästää kenet vain takapihalleen! Mutta: näillä kahdella ei ole huomionarvoista konfliktia. Kumpikaan ei ole natsi, pakolainen tai edes erivärinen, vaan lähinnä läsnä. Ne pakolaiset, joita uusnatsit ja "hiljaiset hyväksyjät" oikeasti vastustavat, ovat harvoin nähtyjä taustaobjekteja.

Mihin tätä vertaisi? Kolmiloikkaan? Ensin pompataan melkein voiton puolelle, sitten tasajalkaa paikoillaan ja kun suomenennätys on yhä pieni mahdollisuus, atleetti kaatuu pieraisten taaksepäin. Hymyilin ääneen alulle, joten uskoin hetken anomaliaan, jossa jokaisen suomalaisen DVD:n kannesta tutut neljä tähteä merkitsevät jotakin. Vähemmän ilkeästi ilmaistuna: näin Leijonasydämen potentiaalia. Mainoskampanja puhuu "pikimustasta komediasta" ja Leijonasydämestä niin saa sanoa, mutta nyt ennemminkin viedään siniväriä harmahtavaan suuntaan.