Suomennettu otsikko on "juonipaljastus" ja parempi kuin Coming 2 America. Jenkkilään tultiin jo. Prinssi Akeem vain huumepäissään unohti sen. Kuultuaan esikoisestaan hän noutaa pojan Afrikkaan, eli tilanne on käännetty. 80-luvulla pompöösikulttuurin vesa etsi amerikkalaista aitoutta säikähdettyään pakkoavioliittoa. Nyt isättömänä kasvaneelta työttömältä amerikkalaiselta jäbältä kysytään, kelpaisiko morsiameksi fantasiarytkyihin puettu mieletön afrikkalainen seksiprinsessa diktatuurista, jolla saattaa olla hämäriä aikeita. Jou, totta munassa?!

Tuo idea voisi yksinään kannatella isoihin nauruihin tähtäävää komediaa. Valitettavasti alkuperäistä tarinaa mukaillaan epäloogisesti: vanhan ja nuoren prinssin erilaiset tarpeet johtavat samoille raiteille. Teoriassa pöydällä ovat työkalut tehdä hyvin sekin. Akeemilla on tyttäriä, joista vanhin luuli pääsevänsä kuningattareksi. "Edistys" on aina tavoite, mutta 1. aatelisuus on sen vastakohta, 2. esikoiselle kruunu kuuluu jos jollekin ja 3. "katurotta Aladdin" olisi edistyksellinen hallitsija siinä missä "väheksytty prinsessa Jasmine" olisi. Konfliktille ei siis ole ilmeistä ratkaisua esittelyvaiheessa. Ilmeisyys puskee esiin vaiheittain, kun selviää, minkä verran aikaa mikäkin saa.

Jermaine Fowler on muodollisesti pätevä pääosapoju, jolle Eddie Murphy jättää tilaa. Sivurooleja ei tipu, joten sukupolvenvaihdoksena tämä ei mene. Sen arvasin, että Murphyn suoritus Akeemina on vaisu. Alkuperäisteos on hauska ja sympaattinen, mutta ei laadun sanakirjaesimerkki. Murphy näytteli jäykkistä "omalla naamallaan" ja irrotteli lähes täysin turhissa sivurooleissa: vertaa sitä siihen, että Pähkähullussa professorissa hän katoaa rakastettavaan päärooliin, tekee kliseisestä itsestään energisen roiston ja lisäksi luo hauskoja sivuhahmoja. Prinssille morsian on klassikko aloitettuaan tyylin. Kaavaa ja vitsejä toistaessaan jatke on heikoimmillaan.

Wesley Snipes on aarre naapurivaltion kenraalina. Sodalla uhkailu ja sovinismi tuskin päivääsi pilaavat, kun huru-ukko jatkuvasti myös jammailee ja muikistelee vakuuttaen, että ponteva show on heillä arkea. Se symboloi harhaista elitismiä. Leslie Jones on vähemmän yllättävä mutta hilpeä nuoren prinssin rääväsuisena mutsina, joka on ylpeästi ahne hutsu köyhiltä kulmilta. Kahden satiirimaisen kulttuurin välissä olisi komeasti tilaa kertoa kevyen komediallinen tarina houkutuksista, joilla on hinta, mutta leffa ei tunnista ansioitaan. Snipes ja Jones unohtuvat taustalle nuoren prinssin treenatessa tavallisia ja vähän oudompia prinssijuttuja.

Ykkönen on klassikko myös samoista syistä kuin Black Panther tulee olemaan: loisteliaan rikkaista mustista elitisteistä kertova afroamerikkalainen leffa ei puske valtavirran keskiöön joka päivä. Tästäkin syystä bling-blingin sokaisemalla jou-mänillä voisi kokeilla tehdä jotakin etäisesti vastaavaa kuin Black Panther teki traagisella afroamerikkalaisella roistolla, mutta prinssin luonne heittelehtii kuten muukin tyyli ja toisaalta unelmavävyn geenit ovat ilmeisiä. Prinsessat ehtivät voimaantua, eivätkä juuri muuta, kun tilaa vaativat ne alunperinkin turhat sivunaamat ja muut vierailijat. Hyvistä puolista olisi helppo järjestellä ja paisuttaa kaikenlaista, kuten vaikkapa puskafarssi, jossa kaikki saavat naida, mutta halpa nostalgia ja hengailu isossa porukassa ovat hallitsevia, komiteamaisia tavoitteita.