Bill Murray näyttelee Saatanaa. Ei ehkä oikeasti, mutta jos keski-ikäinen kantaa kaunaa faijalle jossain määrin ja antaa ukon silti viedä itseään kuin pässiä narussa, henkilökohtaisella helvetillä on herra.

Olen ymmärtänyt tilanteen, jossa kotiin näennäisen vapaaehtoisesti jäänyt nainen kyseenalaistaa elämänsä, kun uran jatkaminen ei ole helppoa ja maailmalla luuhaava puoliso on alkanut pitää häntä kodinkoneena ja pahimmassa tapauksessa imurin hommat on ulkoistettu toimiston huoralle, joka on nihkeä pikkujouluissa, jossa pikkuvaimoa pyöräytetään. Tuo oli lause, joten samaan ei tarvita 20 minuuttia, jos hahmot ovat kauniita ja rikkaita ja nainen on kirjoittajan kirjoittama kirjoittaja, kuten aina. Olin alussa lievästi pettynyt ohjaaja Sofia Coppolaan, jos se on lievää, että kuvittelin Al Pacinon viereeni ja hän ulisi Coppolan kohtalolle kuin Kummisetä kolmosen lopussa.

Ei hätää. Murray on täällä. Hän on provosoiva karikatyyri Rashida Jonesin hahmon isänä ja hyvä niin. Isi on maailmalla niinikään luuhannut renessanssimies ja häntäheikki. Hän on kaikki Wikipedia-sivut lukenut miesselittäjä ja hän tietää silmäryppyjesi määrästä, mitä kaljaa joit lukiossa. Hän on näennäisesti huomaavainen ja hän tuntee kaikki: Saatana-vertaus tärähti mieleeni, kun hän muka tunsi poliisinkin mokattuaan. Isä on heti valmis tutkimaan petollisen aviomiehen tapausta ikään kuin ajatus olisi naisen päästä tipahtanut ja lihaksi muuttunut, joten tuumasta toimeen.

En kiinnostunut siitä, mikä on tarkoituksellakin banaali totuus puolisosta, mutta Murrayn myötä leffaan ilmestyy taso, jossa pohditaan, kuka (ehkä katsoja) projisoi ja miten. Isä on luolamiehen vaistoista höpöttävä pettäjä. Varmuus vävyn teoista tulee ulos rentoon sävyyn, mutta sen täytyy ketuttaa, kun prinsessa vaikuttaa astuneen kunkun omaan ansaan. Tytär pelkää samaa, eli isänsä pahimpia puolia, mutta toisaalta hulivili-isin huomio piristää, kun puoliso vaikuttaa etäiseltä ja työmatka lykkää synttärijuhlia. Nainen ei välttämättä "avioitunut isänsä kanssa", sillä Murrayta ja Marlon Wayansia harvoin kuvaillaan kahdeksi marjaksi ja hahmoilla on eroja, mutta naisella on selvät taipumukset syyllistyä siihen. Ja sehän on normaali, ei-järin-perverssi tragedia, kun lapsi mukailee ensimmäistä näkemäänsä parisuhdetta virheineen.

Insesti-teorian vahvistaa se, että kun Murray on toistuvasti mölissyt, että tämä tässä on kylläkin tyttäreni, hän käy hienovaraisimmalla mahdollisella tavalla tyttäreen käsiksi, mitä tytär kutsuu ällöksi. Heh - no ei. Saatana-teorian vahvistaa se, että Murray ilmaisee ohimennen vastustavansa kristillisiä perinteitä tavalla, joka ei ole ollut relevantti aikoihin. Heh - no ei. Hillitty aikuisten draamakomedia tämä on: hienovaraiset silaukset vakuuttavat, että ihmisluonne ymmärretään hyvin. Heh - no jaa.

Hienovaraisuutta esiintyy, mutta se on suhteellinen ansio. Naisen raidalliset ja pilkulliset rytkyt ehkä symboloivat uppoamista tätimäisyyden suohon. Siippa reagoi uteluihin kiusallisella kehonkielellä, joten ongelmia parisuhteessa on. Joku pitää Saatana-teoriasta enemmän. Jos tämä olisi tutkielma Murrayn hahmosta, virallinen pointti voisi olla sen suuntainen, etteivät sosiaalisuus ja antisosiaalisuus ole vastakohtia, mutta hahmo simppelisti on harkittu, sopivan kirpeä, muttei etäännyttävä tapa kommentoida arkista mielipahaa. Olen keskinkertaisuuteen tyytyväinen kun löydän tapoja jauhaa sontaa.