Muotihuume Synchronic vie käyttäjän toiseen aikaan, josta saattaa tarttua jotakin mukaan scifityyliin. Toimiva mainoslause elävöitetään heti huomionarvoisilla kuvilla, mutta väitän kroonisen surumielisyyden olevan todellinen koukku, koska se vihjaa, että tarina kerrotaan syystä; kaupallisuuden ollessa toisarvoista. Ne ovat huumekuolemia ihmetteleviä keski-ikäisiä ensihoitajia, joilla on vaikeuksia pitää elämää elämisen arvoisena. Kun tunnelma on määritelty, on helppo nähdä narkkaritkin tragedioina sen sijaan, että Seth Rogenin jatkot vaikuttaisivat venähtäneen. Ensivaikutelma pitää, eli surusta on käytännön hyötyä, vaikka totta on sekin, että otan mieluummin masennuspornoa kuin masentavaa spedeilyä.

Anthony Mackien näyttelemä Steve-hoitsu on miedompia aineita avoimesti käyttävä naistenmies, jonka elämä on tyhjää täynnä. Tiedät hänen kokeilevan uutta lopulta. Jamie Dornan on tukevassa roolissa kollegana ja parhaana ystävänä, jolla on vaimo, varhaista isyyttä symboloiva 18-vuotias tytär ja yleisiä ja realistisia asenneongelmia, jotka hän jotenkuten tiedostaa. Se on sitä kroonista surua, kun ihmiset eivät saa tehtyä mitään näennäisen yksinkertaisille ongelmille rutinoiduttuaan ajatusten ja aivokemioiden epätasapainoon. Todelliset tragediat pakottavat esiin lisää itsetietoisuutta molemmista äijistä.

Simsalabim - nyt huomio onkin aikamatkailussa. Nistien normipäivään nähden se on hallittua, kun Steve huuhtoo pillerin alas viinalla. Hän pääsee jyvälle siitä, kuinka matkailua voi hallita, joten hän tekee järjestelmällisiä kokeita ja lopulta matkoille löytyy tarkoitus. Meneillään on melkoisesti legendaa kestoon nähden. Se huomioidaan, ettei musta mies voi matkustella yhtä holtittomasti kuin Marty McFly ja se jo riittäisi yhden leffan teemaksi. Saatat veikata, että matkat ovat harhaa, vaikken edes listannut kaikkia syitä tulkinnalle, mutta todisteisiin Steve panostaa. Videokamera taltioi, kuinka pillerin popsija katoaa - mutta mukaan Steve ei keksi kameraa ottaa. On monia juttuja, joista ei kannata nipottaa varsinkaan jälkikäteen, jos satut matkasta nauttimaan.

Ideanpuolikkaat, jotka venyisivät minisarjaksi, saavat ehkä puolet puolentoista tunnin kestosta. Hoitsut ehtivät kiireettä avautua elämäntuskasta myöhäänkin, mikä vahvistaa, että scifin säännöt ovat toisarvoisia draamaan ja sadunkaltaisiin vertauksiin nähden. Leffasta ei löydy merkityksettömiä mysteereitä ainakaan siinä mielessä kuin J.J. Abrams on ne määritellyt: leffa mieluummin lyö pöytään hutiloidun selityksen esimerkiksi pillerien alkuperästä kuin yrittää saada katsojan keksimään oman. Vihjailu on kelpo työkalu, jos toimivaa tarinaa on sulavoitettava, mutta varsinkin foorumiteorioita varten viritellyt 2000-luvun vihjailut tuskastuttavat pidemmän päälle. Tämä reikäjuustomainen ja romuluinen mutta vilpitön luovuuden ja intohimon purskahdus tekee olennaisimman selväksi ja sitten on kyllä tilaa ihmetellä tekijöiden järjenjuoksua jopa enemmän kuin sitä, miksi WandaVisionia pitää katsoa.

Ohjaajaparin edellinen on The Endless, jonka arvostelussa hourin osittain samoista asioista tajuamatta sitä ennen tätä lausetta, ja heidän seuraavansa on Marvelin Moon Knight -sarja. Endlessin huuruihin nähden Synchronic on ryhtiliike, mutta yhtäläisyydet ovat niin selviä, että koen nähneeni jo sen sarjankin. Moon Knightin ristiriitaisan veljellinen suhde arkkiviholliseen saa tavallista enemmän aikaa ja kuuvoimat tuntuvat pimeiltä mutta eivät sarjakuvista tuttua mielisairautta tärkeämmiltä? Vaikkei sairaus ole hänen syynsä, hänen ja meidän kaikkien on koetettava vapautua asennevirheidemme luomasta elinkautisesta tuomiosta? Ei ole koskaan myöhäistä, koska aika on suhteellista pimpelipompelia?