Bliss
Ensi-ilta: | 05.02.2021 |
Genre: | Draama, Sci-fi |
Ikäraja: | 16 |
Meno ei varsinaisesti vastaa The Matrixia tai Liisan seikkailuja ihmemaassa, kun Owen Wilson tapaa salatusta totuudesta satuilevan Salma Hayekin ja sitten viisikymppiset b-luokan a-luokan tähdet vähän köpöttelevät ja käyttävät telekinesiaa.
Ei ole tarkoituskaan, mutta odotukset voi olla vaikea saada kohdilleen. Kun tarinat kyseenalaistavat todellisuuden, paino tapaa olla mysteerin myymisessä riippumatta loppuratkaisusta, koska: katsoja tahtoo edes hetken lomailla. Tässä tapauksessa hömelöllä miehellä on vaikeuksia uusia lääkitystä samoihin aikoihin, kun hän saa potkut. Kapakassa hän näkee ensi kertaa naisen, josta hän on piirrellyt kuvia. Naisen mukaan todellisuus on harhaa, joten heistä tulee haisevia pummeja, joilla on taikakristallien aktivoimia voimia. Jopa se hetki, kun nainen esittelee kotinsa "järjestelmän ulkopuolella", vaikuttaa lähinnä siltä, että kassialma on raahannut pari patjaa päällekkäin, eikä edes viehättävään kohteeseen.
"Seikkailijoiden" "hauskat" tempaukset eivät vaikuta harmittomilta, sillä viattomien kamppaus telekinesialla voi symboloida muutakin kuin mielikuvitusta. Hayekin rintavuuden korostaminen on noin ainoa syy samaistua äijän sekoiluun, mutta näyttelijät herättävät normaalin määrän sympatiaa, joten sitä voi toivoa, että äijä saa lääkityksen kuntoon kaikkien vuoksi. Miehen varttuneet lapset ovat pettyneitä, mutta tytär on myös huolissaan. Hahmo kaipaisi lisää aikaa.
Ennen pitkää tilanne kärjistyy "uusien kristallien" voimin. Mies pääsee parempaan paikkaan, josta nainen vihjaili. Tuhat huumeleffaa katsottuani oletan, ettei kyseessä ole ainakaan suoraviivainen trippi, mutta ehkä kyseessä on luova kuvaus siitä, mihin mies uskoo pitkän psykoosin aikana? Puhun nimenomaan ensireaktioistani, enkä alleviivatusta totuudesta, jossa on teoriassa tulkinnan varaa. Todellinen todellisuus on yhtä kuin pari scifi-ideaa, vaurautta ja sateenkaarimainen valotehoste, joka haiskahtaa yhtä visionääriseltä kuvakerronnalta kuin jos alakulmassa olisi ohjaajan pää, joka iskee silmää.
Kun asiaa ajattelin, lievä hämmentävyys johtuu lähinnä siitä, että... leffa ei ole hyvä. Kohtaukset ajavat asiansa tekemättä vaikutusta yhdessä tai erikseen. Kun päähenkilöillä on henkisiä vaikeuksia, totuus on ensisijaisesti tyylivalinta, sanoman kommentoidessa aina todellisuutta. Se, että fantasia todennäköisimmin tapahtuu päässä, ei ole niinkään outoa kuin harvinaista, koska idea kaipaa Gilliamin ja Kaufmanin tyylisten setien täyteläistä tärähtäneisyyttä. Ohjaaja Mike Cahill pyrki kerhoon jo elokuvalla I Origins, jossa aistikkuus ja ilmeinen kunnianhimo tasottivat puutteita, mutta uutuus tuntuu askeleelta taakse perustason syistä. Originsin nuori kyyninen tieteilijä kykeni reagoimaan epäkohtiin. Wilson pöllähti jo syntyessään ja reaktio kaikkeen on ollut sittemmin "wau".
Hayek tuo mukaan epävakaata energiaa, jota on mielekkäämpää ihmetellä. Häntä ei ole valmiiksi pureksittu: onko hän ylipäätään olemassa? Pummitodellisuudessa se vaikuttaa todennäköiseltä, että akka on kadulle päätynyt höpöttäjä, jonka näemme sairaan miehen silmin, mutta toinen maailma pakottaa miettimään muutakin väsytystaktiikan johdosta. En tahdo töksäyttää, että elokuva on ennalta-arvattava tai että katsojaa manipuloidaan itsetyytyväisesti, eikä olennaisin pointti jää hämäräksi, mutta puolet Cahillin visiosta saattoi jäädä hänen päähänsä - jälleen. Epävireisyydestä syytin myös I Originsia, vaikka se on pätevämpi taidescifi.
STRIIMAA täältä:
Powered byJustWatch
Keskustelut (2 viestiä)
Rekisteröitynyt 18.01.2015
17.02.2021 klo 18.43
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
19.02.2021 klo 09.56
Kirjoita kommentti