1800-luvun tunkkaisissa tunnelmissa rypevät juntit olettavat Tom Hanksin olevan pedofiili, koska he epätoivoisesti projisoivat oman synkkyytensä mieheen, jonka lempeä karisma symboloi mutkattomasti hyvää tahtoa, jota juntit eivät harhaisinakaan onnistu peileissään näkemään. Voi ei: sama tapahtuu leffassakin (ohimennen).

Hanks näyttelee ns. uutisankkuria, joka kiertelee syvässä etelässä lukemassa sanomalehtiä yleisölle. Yhdysvaltain sisällissodasta on pari vuotta. Hahmo taisteli konfederaation puolella lähinnä maantieteellisistä syistä: hän märehtii mennyttä yleisistä ja parilla sanalla selvennetyistä syistä, mutta hän on Hanks, joten tulkitset, että hän jätti kerran sanomatta vaimolle pusirakastan ja siksi kaduttaa.

Hahmo osaa myydä selviytymistarinat innostavana hömppänä. Joku aina mölisee, jos uutiset eivät omaa maailmankuvaa palvele. Tämä on vähällä terävöityä nykypäivää laajemmin kommentoivaksi tarinaksi, kun sankari eksyy antiikkiseen versioon somekuplasta. Muuan pösö tahtoo kylän kuuntelevan propagandaa hänestä. Tässä tilanteessa jo faktat tekevät päähenkilöstä sankarin ja tässä on sauma laajentaa hömpän arvoa - tässä tuoksahtaa se aikuisten jytky, jota epätoivoisesti tahtoisin ylistää. Meh: jos sittenkin kävellään eteenpäin.

Sankari muuten löytää jo alussa nuoren tytön, jonka saattaja on lynkattu. Tytön elämä koostuu vastaavasta epäonnesta, sinisilmäisen elovenan ollessa intiaanien kasvattama tuplaorpo. Hänet pitäisi kärrätä sukulaisten luo. Hän ei puhu englantia, joten saamme peruspätevän ja -sympaattisen version skenaariosta, jossa villi-ihmisen kanssa ystävystytään koettelemusten kautta.

Sankarien vuorovaikutus on ehyin ansio, mutta elokuva on niin episodimainen, että kysyn keskustelun vuoksi, voisiko jopa tytön poistaa. Tytön suku on tavallaan tekosyy kävellä suoraan. Yksinään tai ilman toivoa Hanks voisi kiertää ympyrää, ja kuvittele: silloin kaikki kiinnostava olisi vielä tulossa! Muu, mitä Hanksilla on tehtävänä määränpäässä, on perussettiä, joka on ymmärretty puolitoista tuntia etukäteen. Yksinkertaistettuna leffan rakenne sallii listata ideat, joita luovempi rakenne tukisi.

Ja pam pam. Leffa ajaa asiansa tusinalänkkärinä, joka on hallitun tunnelmoiva eli toki hidas toimintaa janoaville. Pohjavire on se, jossa "horisontissa nuokkuva Manitou vuotaa yksinäisen kyyneleen preeriahiekalle, kun valkoinen mies raiskasi kaikki puffelit ja fisutkin tukehtuivat sikspäkin muovikuoreen", mutta käytännön rutiini "karismasetä kohtaa loputtoman erämaan kommervenkit" tarjoaa aina tietyt kiksit.

Nuori Helena Zengel on saanut aikaan palkintogaalapöhinää kuten Kova kuin kivi -tyttö Hailee Steinfeld aikanaan, enkä protestoi. Kohdistin vertailun pääasiassa siihen leffaan vuodelta 2010, sillä Jeff Bridgesin sössötys jäi mieleen, ja johtopäätös on se, että uutiskohtausten piilomerkitysten myötä muisto leffasta ei puuroudu päivässä vaan ehkä viikossa. Hanks on hieno mies, mutta koetapa muistaa, millä tavalla hahmo on erilainen kuin äskettäin Greyhoundissa, joka on noin muuten täysin erilainen, terävä jännitysnäytelmä.

Jostakin syystä ohjaaja on Paul Greengrass, joka harrastaa yleensä lähes dokumenttimaista asiaa tai toimintaa toiminnan vuoksi.