Viimeisiään vetelevän Telluksen ja elitististen avaruusasemien välillä tapahtuu, joten teoriassa avaruusromun siivoamisella voi tienata. Victory-aluksen miehistö vain velkaantuu lisää systeemin ollessa pientä ihmistä vastaan. Etsintäkuulutettu pikkutyttö on iso tilaisuus, sillä hän on naamioitu vetypommi, jollaisen löytöpalkkiosta voi jäädä taskuunkin. Olin vähällä vitsailla, että tyttö vuotaa kylläkin metaania, mutta opin taas uutta: pieruissasi on enemmän vetyä kuin metaania.

Näitä leikittiin lapsenakin. Scififanilla on suosikkimiehistö, joka matkustaa minne vain sekunnissa, jos käsikirjoituksessa niin lukee. On normaali mies. On oudomman näköinen ja hitusen äijempi eli salaa hitusen pehmompi mies, jolla on lähitaisteluase. On kylmä narttu. On sarkastinen robotti. Lapsenlikan pesti tervehdyttää tulehtuneet välit, kun pommityttö vain kikattaa ja piirtelee. Aluksessa on miesluolan, autotallin ja puhkiruostuneen veneen karismaa, joten kesti 60 minuuttia, ennen kuin katsoin kelloa ja huomasin, että leffa on kestänyt vasta puoli tuntia.

Kliseisyys sopii, mutta persoonallisuusvajeesta miehistö kärsii ja se tulee alleviivatuksi aina kun taustatarinaa dumpataan. Kun piruparat päätyvät puolivahingossa yhteen, se on normaalia, jos joku mainostaa menneisyyttään tyyliin "vaikka minulle nauretaan Venuksessa, olen iso pamppu Uranuksessa", mutta hahmojen tarpeista kumpuava dialogi ei ole sama asia kuin montaasi, joka ilmoittaa, että hahmolla on juuri sellaista historiaa, joka rimmaa nykyisyyden kanssa, tai särmikkäämpää historiaa, kuin näyttelijä myy. Muunkinlaisia tietoiskuja on liikaa alusta saakka.

Sen sijaan, että galaksi vähitellen avautuisi lakaisijoille, tutustumme heti siedettävään roistoon, joka on kärjistys aikamme Jobseista ja Muskeista. Hän tahtoo utopian, mutta nihilistinä hän mieluummin vie pari tyyppiä sinne kuin käyttää resurssit koko ihmiskunnan ongelmiin. On ilmeisiä tapoja tehdä tällaisesta pösöstä vastus köyhille lakaisijoille. Leffan ratkaisu on dumpata infoa hahmojen aiemmasta yhteisestä historiasta, jolla ei ole liiemmin väliä. Katsoja on ulkopuolinen tarkkailija.

Säkenöivässä kohelluksessa on silmäyksen väärtejä hetkiä ja tarinan olennaiset jutut ymmärtää vaikka leffaa katsomatta, mutta perustason kuvakerronnasta ja rytmistä kumpuaa silti ongelmia. Kuvittele, että katsot Jedin paluuta ymmärtäen, että Lando Calrissian on imperiumia vastustava sankari, mutta ainakaan heti et tajua, missä hän on ja miksi, kun hän lentää Millennium Falconilla Kuolemantähden ytimeen. Sellaisia hetkiä on useampia.

Leffa vaikuttaa (lupaavasti) Jar Jar Binks -henkiseltä komedialta, kun lapsenhoito alkaa ja sankarit yrittävät suojautua pommilta "työntämällä pään pensaaseen", mutta kokonaisuus on oudonkin synkkä ja väkivaltainen. Sieluni janoaisi melodraamaa, jos ensin tykästyisin hahmoihin, mutta nykyisellään muutamat hetket lähinnä hämmentävät, kun leffa potkaisee hahmoa, jolla meni jo huonosti, eikä potkaisu muuta suuntaa.

Kunnianhimo näkyy. Voin kuvitella, että ruuhkainen tuotantosuunnittelu perustuu tekijöiden palaveritilaan, jossa seinät ja kansiot ovat täynnä pienten ideoiden selityksiä. En muista The Rise of Skywalkerista yhtään mitään, joten annan tälle paremman arvosanan vaikka siksi, että robotti taistelee keihäällä avaruushävittäjiä vastaan.