Ralph Fiennes häpäisee hautaa 100 minuuttia saatuaan vainun tosi vanhasta kirkkoveneestä. Runollisempi tiivistys on se, että kun maa valmistautuu sotaan, kotimullista paljastuu menneisyyden salaisuuksia, jotka muuttavat tuulen suuntaa. Käytännönläheisintä on summailla, että maailmantilanteesta huolimatta pohatalla on aikaa palkata äijä tonkimaan takapihan kasaa, joka pitkään saikin siinä seistä.

Kyse on tositarinasta, jossa britit löysivät hautakummusta veneen ja arvioiden mukaan muinaisen kuninkaan jäänteet vuonna 1939. Fiennesin näyttelemä jäyhä mutta mutkaton puoliammattilainen menee vaikeaksi kun lapsettomuudesta puhutaan ja Carey Mulliganin näyttelemä leskirouva on huonossa hapessa, joten he tarvitsevat tätä. Muut nysvääjät tietenkin urputtavat, ettei kannata kaivaa ja jos kannattaa, niin muulla porukalla. Jääkö tilaa pohtia, että nysvääjäkin syntyi planeetalle syystä? Ei. On helpompaa tulkita, että kaikkien itsekeskeisyys on vertaus siitä, miksi toinen maailmansota syttyi, koska leffa ei sitä erikseen kiellä.

Fiennes harrastaa tähtitiedettä, joten siinä on sauma ystävystyä lesken poikaan, joka pitää scifistä. Kun väitän tällaista kliseiseksi, en tarkoita, etteikö tällaista olisi kiva katsoa Fiennesin näytellessä silkalla silmien kiillolla, vaan sitä, ettei tämä leffaa itseään kiinnosta. Näissä tapahtuu tiettyjä juttuja, joten tässä niitä on: hutiloituna. Tämän piti olla aikuisten päivä, mutta tähtitaivaan kauneutta kunnioitetaan kuten teinileffassa The New Mutants: katso ikkunasta taivaalle, jos niin kovasti kiinnostaa.

Jankutan, etten pidä kolmiodraamoista, mutta moinen on leffan viimeinen oljenkorsi. Terveydestään ja varmasti pojan tulevaisuudesta huolestunut Mulligan koettaa tehdä hienovaraisen siirron vanhempaa miestä kohti ennen kuin miehen vaimo mainitaan. Se kelpaa, jos kolmiodraama aidosti kertoo kypsistä, ristiriitaisista tunteista tyyliin Hiljaiset sillat sen sijaan, että teinilammas ei osaa päättää, mutta leffa luovuttaa tähän. Muitakin tyyppejä saapuu kuokkimaan verrattain myöhään. Kun heille viritetään saippuaoopperaa Fiennesin ja Mulliganin unohtuessa, leffa on virallisesti kosahtanut.

Huomasin, että visiona on kommentoida elämän rajallisuutta useista näkökulmista ja kahden kuolemaan liittyvän teeman keinoin, mutta se on vasta tavoite. Sanan kuokkavieras merkitystä ei onnistuta muuttamaan. Jos tahdot vihiä kaivauksen tärkeydestä, lue Wikipediaa. Toinen maailmansota fiksusti jätetään katsojan yleissivistyksen varaan, mutta siitä huolimatta sota on kasvavissa määrin selkeämpi teema kuin se, että kuokkijat tahtoisivat jonkun kehaisevan, kuinka hyvin kuokittiin. Musiikkiraita vahvistaa, ettei hahmojen narsismia ole tarkoitus kyseenalaistaa.

Nipotan taiteellisimmasta tempusta, jonka leffa ylpeänä toistaakin, sillä se kertoo jotakin ohjaajan asenteesta. Kaksi hahmoa juttelee. Dialogissa ei ole vikaa: he kertovat itsestään ja postikorttikuvasto laajentaa sanottua. Sen sijaan, että näyttelijät saisivat ottaa intiimistä hetkestä kaiken irti, näyttelijöiden kasvot eivät liiku. Se mitä kuulemme, sanottiin äsken! Kuulostaako tämä siltä, että leffa onnistuu tarjoamaan edes läsnäolon tuntua "menneisyyden salaisuuksien äärellä ennen kriisiä"?