Tämä on taas leffa, jota yksi kutsuu "järjettömäksi", toinen "mestarilliseksi" ja allekirjoittanut perussetiksi. Aloitetaan pehmeästi. Kun Josh Hartnettin tulkitsemalle masentuneelle miehelle suositellaan aktivoitumista, hän sitoo kasan kattiloita kinttuihinsa ja lähtee rämistelemään. Jos miehelle pitää suositella ulkoilua, ulkoilu tuntuu hänestä siltä, mitä ruudulla näkyy, eikö? Olipa tulkinta oikea tai ei, monet oudot hetket herättävät vastaavia todellisuuteen ankkuroituja ajatuksia hahmojen mielentilasta, joten leffa ei ole etäännyttävä esim. David Lynchin pahimpiin houreisiin verrattuna.

John Malkovich näyttelee pultsaria, joka auton alle jäätyään aktivoi taikaoven ja karkaa vuoren huipulla sijaitsevaan kartanoon, jonka herra hän on. Kreisiä? Ennen tätä kattilamies ryhtyi kirjoittamaan. Malkovich siis on hänen mielikuvitustaan. Loogisella rytmillä leffa osoittaa, että vinksahtanutta fantasiaa kirjoittava mies perustaa sen kokemuksiinsa. Hän työskentelee energiayhtiölle, joka riistää alkuperäiskansaa. Kun hänellä on vaikeaa kotonakin, hän karkaa pyhään autiomaahan rustaamaan satua kroisoksesta, joka omii kulttuureita ja muuta. En ollut hämmentynyt, vaan kateellinen kunnollisesta kirjoittajan keski-iän kriisistä.

Vitsi on siis se, ettei tämä ole käsittämätön aivopieru vaan kertomus sellaisen ulostamisesta. Ohjaaja ei selittänyt tarinaa näkemässäni haastattelussa, mutta muut olettamani vahvistuivat. Kun ohjaaja vieraili autiomaassa, hänen mielikuvituksensa lensi ja hänelle tuli mieleen mm. klassinen aivopieru 2001 - avaruusseikkailu. Yksi 2001:n näyttelijöistä on mukana. Alussa on otos, jossa autiomaa kiihottaa fiktiivisen kirjoittajan mielikuvitusta, ja eräässä vaiheessa sama tyyppi haukkuu nykyleffat, jotka eivät ole syvällisiä. Valley of the Gods kertoo ensisijaisesti tarpeesta tehdä Valley of the Gods. Muutakin saa pohtia, mutta ahneuden ja alkuperäiskansojen aseman kaltaisia teemoja kommentoidaan visuaalisella runoudella, eikä väitöskirjalla. Nämä yritykset yleensäkin jäävät 2001:n varjoon, sillä vallankumouksellinen kuvasto on parempi syy perseillä kuin yritteliäs kuvasto.

Kohtaukset eivät ole aikajärjestyksessä. Se lienee totta, että muutama intiaani on maistanut liikaa tulilientä ja vetänyt nunnuka-nunnuka-hoijaa-heijaata päähenkilön läheisyydessä. Muu häröily (muukin kuin fantasia) todennäköisesti on päähenkilön hyväntahtoinen mutta hilpeän rasistinen tulkinta siitä, mitä erämaan shamaanit puuhaavat. Painotan yökänneeni jälleen, kun ymmärsin tarinan kertovan tarinan kertomisesta, mutta käytännössä oli hilpeä pohtia, missä menee päähenkilön ja ohjaajan raja. Onko puolalaisen taideohjaajan oma käsitys Amerikan alkuperäisväestä fiksu? Se on tavallaan syytös, kun väitän leffan kertovan itsestään, mutta se onkin ominaisuus, että päähenkilö käsittelee itseään käsitellessään muuta? Aivot saa solmuun halutessaan.

Ohjaaja ei naura monokkeli huurussa, jos pidät leffaa sekavana, sillä varsinkin alussa pyritään aina vahvistamaan ja selittämään jotakin, kun mielikuvituksesi on saanut hetken työskennellä. Huuruisempaan suuntaan mennään, kun ohjaaja kokee pohjan olevan vakaa. Se ei ollut merkittävä ongelma, että juttu tai pari meni yli hilseeni, sillä luulen ymmärtäväni mm. lopetuksen. Hidas leffa ehti silti ramaista, kun tuplafiktiivisten (?) vertausten kylkeen ei saada tarpeeksi konkretiaa jälkimmäisellä puoliskolla. Kikkailuun on hankala muodostaa intiimiä suhdetta, vaikka näyttelijät ottavat tämän vakavissaan, joten tunteellinen ydin jää teoreettiseksi nautinnoksi siinä missä älyllisyyskin. Teemat esitetään hauskasti sanalla sanoen. Jotkut ehkä arvottiin hatusta.