Potuttaisi, jos olisin rauhassa kuolemassa syöpään pohjoisnavalla, mutta joutuisinkin lapsenvahdiksi. Sen tietää leffaa näkemättä, että kun George Clooneyn näyttelemä tiedemies kokee vastaavaa, ukko murahtaa kerran, mutta lämpenee ja sitten on vielä aikaa eheytyä ihmisenä, vaikka ukko oli nuorena kökkö viikonloppuisä ja/tai elämän rakkaus pääsi karkuun, tms.

Se yllättää silti, miten vähän leffa voi yllättää. Maapallo on tuhoutunut, elinkelpoinen korvike on löytynyt ja tarinaa on silti vain puoleksi tunniksi. Pohjoisnavalle unohtunut käpy koettaa viestittää astronauteille, että pysykää taivaalla, mutta he lipuvat takaisin, eli tarina etenee väärään suuntaan. "Kypsä aikuisten draama" ei maailmanloppua juuri kommentoi. Jos on melkein pakko, radiolähetys pätkii, joten tekijöillä ei ole hajua taustatarinasta. Kypsempää olisi esimerkiksi se, jos radiokeskustelun kaltaisessa kohtauksessa vihjattaisiin mahdollisuuksista, jotka tietoisesti sivuutetaan hahmovetoisuuden nimissä.

Ja sitten leffa löytää toisenlaisen tavan makeilla. Matkalla kohti parempaa antennia ukko Clooney & löytötyttö ajautuvat muun muassa heikoille jäille epäuskottavan paisuttelevissa merkeissä ja astronautit kokevat meteoriittikuuron. Syksy meni The Mandalorianin tyhjänpäiväistä piu piu -räiskintää ihmeteltäessä ja silti tämän teoksen toimintakohtaukset provosoivat turhuudellaan, kun ne eivät edes liity teemaan: eivät meteoriitit tuhoutuneen maapallon palasia ole. Hiljaisesta hahmotutkielmasta on pitkitettu sadan miljoonan dollarin toimintaelokuva. Astronauttien rento fiilistely yhdistettynä äksöniin toimisi ehkä 10 minuutin 4D-versiona eli huvipuistossa, jossa penkit tärisevät; paljonpa väliä on asiayhteyksillä.

Vakuuttavaksi en kuvaile suoritusta, jonka ohjaaja Clooney potkii esiin itsestään, mutta näytteleminen on laadukkain elementti ja se voisi riittää. "Vanha mies veneessä" tai missä vaan (kultaa huuhtomassa, ummetuksen kiroissa) on klassinen haaste perintöään viimeisteleville näyttelijöille, mutta leffa ymmärtää nämä asiat kuin tekoäly. Jos se väite onkin liioittelua, että algoritmi päättää Netflixin ohjelmiston, käsikirjoitukseltaan uutuus on yksi firman synteettisimmistä sillisalaateista Birdboxin ohella: palaset ovat toimineet aiemminkin, joten tässä ne ovat. Se vähä kerronnallinen kikkailu johon teos venyy on tuttua jopa Clooneyn omasta elokuvasta, joten leffa herättäisi täsmälleen vastaavia ajatuksia ihmiskunnan tilasta ja tulevaisuudesta, jos Clooney pukeutuisi nänni-Batmaniksi painiakseen pingviinin kanssa.

Kosmoksen ihailu avaruuskävelyn aikana varmasti symboloi sitä, että vaikka maa olisi menetetty, maailmankaikkeus on toivoa täynnä? No kun ei. Siinä vaiheessa astronautit eivät tiedä, missä leffassa he ovat, ja montako mahdollisuutta ihmiskunnan viimeiset 10 tyyppiä tarvitsevat sen jo löydetyn lisäksi? Kohtaus sanoo, että kun et itse avaruuteen pääse, oli kiva tehdä tämä leffa. Kukaan ei näe nenäänsä pidemmälle, joten saat takoa päätä seinään, jos yrität nähdä tämän tarinana lajimme selviytymisestä. Clooneyn hahmon sankarillinen säätö vastaa sitä kuin jos Tšernobylin johtaja kilauttaisi kaverille, että tänään jos kiertokäynnin tahdot, niin omalla vastuulla.

Leffa ei lopu ikinä, joten nipottaakin ehtii: astronautteja jaksamaan auttavat hologrammit ovat surkeampaa teknologiaa kuin halvat virtuaalilasini ja itse ottaisin ulkoavaruuteen reilut pelikortit, enkä läpinäkyviä muovilätkiä. Kunnioitukseni näyttelijöitä kohtaan vahvistui lopussa, sillä jollain tasolla koin leffan ryhdistäytyvän, kun epämääräisestä tyhjäkäynnistä siirryttiin epämääräisiin henkilökohtaisiin valintoihin. Sen oljenkorren päässä tämä on murska-arviosta.