Ennustuksen mukaan Bill & Ted luovat biisin, joka pelastaa maailman. Tarvittiin vain aikamatkoja ja uudelleensyntymä, jotta he pääsivät alkuun kuin joku Bono: rokkari ehtii tehdä hyvää. Trilogian päätöksessä menestys paljastuu kananlennoksi. Bill & Ted kelpaavat enää kissanristiäisiin, mutta ihmebiisin kehitys jatkuu keski-iän kriisin merkeissä. Rypistin otsaa selitykselle, jonka mukaan todellisuus on romahtamassa, mutta mainio rytmi tempaisi mukaan pian ja myöhäinen jatko-osa oli komeampaa nostalgian juhlaa kuin uskoin aiheen voivan olla.

Bill & Ted matkaavat tulevaisuuteen varastaakseen biisin itseltään, tyttärien kootessa heille tukijoukkoja historiallisista muusikoista. Tappajarobotti lyö kapuloita rattaisiin ja itse Kuolema eli Hietalaa heviuskottavampi basisti palaa kehiin. Saaga on hyvin typerä, mikä nappaa tai ei. Tyylilaji on hölynpöly (nonsense), mutta tunnelataus voi vedota ja sitä on kiistattomimmin sympaattisissa naamoissa ja musiikin käytössä. Laajempaa objektiivisuuden pierahdusta tavoittelen tällaisella setillä: Face the Music on laadukkaampi kuin Tenet ja Nuija ja tosinuija 2, eikä se ole ratkaisevasti köykäisempi kuin kiva mutta yliajateltu Soul.

Face the Music puristaa alle 80 minuuttiin parin leffan ideat ja ehtii silti hengittää, jos tilanne kaipaa painoa. Pois jäivät useimmat kohtaukset, jotka yrittävät myydä jotakin selittelemällä tai laskelmoidusti temppuilemalla. Siinä piilee opetus kaikille elokuville: tee mitä haluat tehdä. Kun Tenet sai kritiikkiä kerronnan ja äänisuunnittelun puuromaisuudesta, vasta-argumentti oli se, että Tenet panostaa tunnetason elämykseen. Käytännössä Tenet jätti kylmäksi, kun ohjaaja selittelemällä ja temppuilemalla veti show'ta katsojaa symboloivalle algoritmille päässään. Tenetin tavoin Face the Music on kaikkea muuta kuin jämäkkä eli paperillakin toimiva moraalisatu, mutta sen tuntee, että tiimillä on hauskaa ja sydän paikallaan. He pelastaisivat maailmaan sulosävelin, jos se olisi mahdollista.

Nuijan ja tosinuijan (1) ilkeys ja sympaattisuus saatiin tasapainoon editoitaessa. Kakkonen löi kirveen kiveen väittämällä, että setä huijasi toista 20 vuotta, jotta väsyneet ukot vaikuttaisivat nuijilta. Face the Music sen sijaan ansaitsee banaaleimman ruokavertauksen: viinin lailla tämä on vanhentunut. Bill & Ted ovat lapsellisissa määrin kilttejä ja kirkassilmäisiä, mutta tulokseton yrittäminen on alkanut väsyttää. He selvästikään eivät ole kyynistymässä, mutta kun he tapaavat vanhemmat versionsa, leffa hilpeästi huijaten väittää, että rappio alkaa parin vuoden sisällä. Kivojen setien on pelastettava itsensäkin, mikä jo tuntuu konfliktilta. Se miten tämä tapahtuu tuo mieleen Soulin sanoman, eli karkeasti sanoen nämä leffat yrittävät purkaa tarinankerronnan myrkylliset perinteet yrittämiseen liittyen.

Ei muistu mieleen objektia, joka joustaa yhtä paljon kuin leffan logiikka. Periaatteessa kaikki ajat maailmanhistoriassa tapahtuvat yhtäaikaa. Koska teos tekee vain mitä se haluaa, pieni budjetti ei lopu kesken ja kriisin luonne ja laajuus on ymmärrettävä hahmojen näkökulmasta. Hölynpölyn arvostamisen ohella keskeinen makuasia on se, minkälainen positiivisuus menee läpi. Minähän luotettavasti nyyhkin ja nauran yhtäaikaa, jos se on normaalia, että Helvettiin joutunut hahmo tuumii fiiliksen olevan käytännössä ihan hyvä. Sellainen on anarkistista optimismia, mutta ei pakotettua tai sarkastista ällösöpöilyä. Toinen esimerkki tunnelmasta on se, ettei leffalla ole tarvetta nöyryyttää dorkia, vaikka dorkat saavat nolata itsensä, jos he kovasti yrittävät. Positiivisuus on viritetty oikein, kun se ei ilmeisillä tavoilla ole särmikkyydestä pois.

Be excellent to each other, on sanoman ensimmäinen puoli. And party on, dudes menisi läpi myös, eli isiensä hömelyyttä herttaisesti imitoivien tyttärien potentiaalinen oma leffa kelpaisi.