Mitä tapahtuu Las Vegasissa, kun tissejä ja viinaa rakastava tyhjäpäinen bilesika Jack tapaa Joyn, joka muuttuu uranaisesta jortikkaa hamuavaksi svengilehmäksi heti ensimmäisen paukun jälkeen? Kaikki tietävät mitä. Tapahtui Vegasissa lisää rutiiniin sellaisen koukun, että ennen kuin sankarimme ehtivät mitätöidä pika-avioliittonsa, voittavat he kasinolla kolme miljoonaa dollaria. Kun asiaa yritetään ratkoa vanhoillisen tuomarin edessä, ukko käskee elukoiden pysyä avioliitossa puoli vuotta, tai rahoja ei saa kumpikaan. Hollywood ei ole komedioitaan ennenkään todellisuuteen sijoittanut, joten miksi aloittaa nyt.

Se ei ole haukku, jos nyt ei kovin mairitteleva kehukaan, että Ashton Kutcher ja Cameron Diaz ovat kiitettävän uskottavia pinnallisen sian ja lehmän rooleissa. Diaz on tätä pyytämättäkin. On selkeää kuin krapula-aamuna, että Diazin hahmo on käsikirjoituksen jossain versiossa ollut Kutcherin hahmon vastakohta (mikä on se perinteisin kaava), sillä nainen on ammatiltaan pörssimeklari ja muutamassa täysin irrallisessa yhteydessä vihjaillaan, että hän olisi jotenkin jäykkä ja järjestelmällinen. Käytännössä lehmä on täsmälleen samanlainen pintaliitäjä kuin sika, joka on saanut potkut jopa isänsä tehtaalta. Kutcherin ja Diazin kemiat pelaavat niin hienosti yhteen, että elokuva jopa kärsii tästä, vaikka on aina mukavaa aistia, että jengillä on ollut kuvauksissa hauskaa. Pakkoavioliitto on helvetti vain teoriassa tälle taivaassa yhteen liitetylle sikanaudalle.

Ennen kuin elukat tajuavat tämän itsekin (paljastin juuri loppuratkaisun, ihan noin vain), he riitelevät ja kiusaavat toisiaan huvikseen. Kun molempien kaverit, eli pelottava kissa ja hölmö oranki, keksivät täsmälleen samalla hetkellä, että toisen aviopuolison saattaminen huonoon valoon voi saada tuomarin säälimään sitä toista, panokset kovenevat. Suurin osa elokuvasta on satunnaista keppostelua. Inhottuani ensimmäistä puolituntista luuytimiäni myöten, suorastaan yllätyin, kun aloin jossain vaiheessa viihtyä. Läppää väännetään vessanpöntön kannesta ja ihmisiä pahoinpidellään, mutta on mukana hyppysellinen oikeaakin huumoria. Siis huumoria, joka naurattaa, koska sitä ei vielä bussimatkalla tiennyt näkevänsä.

Romanttisiin komedioihin kuuluvaa herkkyyttä ja suloisuutta yritetään varsinkin loppua kohden istuttaa kokonaisuuteen, mikä vei minut takaisin puolustuskannalle. Totta, meininki on ihan hyvä. Joku surffaileva alkoholistipukki voi viedä silikonibarbin treffeille leffaan ja molemmat varmasti hymyilevät jälkikäteen - sillä elokuva on pinnallinen kuin finni! Lehmän ylennystä käsittelevä sivujuoni oikein hieroo katsojan kasvoihin sitä, kuinka kannattavaa on olla puolikkaan sielun omistava katu-uskottavuus, eikä mikään oikea ihminen. Piru vie: nämä kaksi paskiaista mokaavat kaiken mitä kuvitella saattaa, ja saavat palkinnoksi kaiken mitä kuvitella saattaa. Tähän leffaan jos mihin olisi tarvittu sivujuoni, jossa päähenkilöiden pitäisi esimerkiksi lahjoittaa miljoonansa hyvään tarkoitukseen, ennen kuin he voisivat oikeutetusti saada sen ainoan jutun mitä romanttisten komedioiden pääparit tarvitsevat.

Siis toisensa!