"Vuoden 2020 paras elokuva" on osallistumispalkinto: kiva, kun kehtasit. Epäkohdistaan huolimatta Pixarin Soul on hauska, liikuttava ja omintakeinen, ja täten kisassa mukana.

Keski-ikäinen muusikko Joe saa samana päivänä kaksi tilaisuutta, joiden vuoksi kannatti elää, kukaties. Hänet vakinaistetaan musiikinopettajana ja keikkaa pukkaa jazz-legendan kanssa. Lyhyellä tähtäimellä mahdollisuudet eivät sulje toisiaan pois, mutta äiti nalkuttaa, että on aika luopua pilvilinnoista: tienaaminen musiikilla on jo saavutus. Joe onnistuu putoamaan viemäriin. Hän päätyy (ei-tunnustuksellisen) taivaan porteille Happy Meal -figuurina.

Toisin kuin Inside Outin lumoava aivomaailma, sielumaailma on tekemällä tehty jopa Pixarin Toy Story -tyyppiseen keskitasoon nähden. Sääntöjä piisaa ja ne pakotetaan palvelemaan tarinaa. Maailmasta uupuvat luontevat oivallukset tyyliin se, että aivomaailmassa monet kivatkin asiat hiipuvat ja kuolevat pois.

Aloitamme liukuhihnalta. Jos et tee mitään, elämä on ohi. Ahaa: jos taistelet elämästä koomassa, pyrit toiseen suuntaan? Ei. Joe murtautuu syntymättömien sielujen kouluun. Hänen elämänhaluaan käsitellään skandaalina ja byrokraattikin lähtee perään, jotta on roisto. Koulussa sieluille annetaan elämän pääilmansuuntiin vaikuttavaa rakennusmateriaalia. Tosiasiassa isä ruiskaisi osan jääräpäisyydestään äitiin, jonka anteliaisuus pehmensi sitä, jne. Miksei leffa kerro siittiöistä? Sielu muovautuu vasta eläessä, funtsin.

Joe värvätään ikivanhan sielun mentoriksi. Sieluilla pitää olla kipinä eli ajava voima, mutta tämä yksi ei kertakaikkiaan tahdo syntyä. Hän tuntee nämä kulmat, joten pian ihmettelemme taas muuta: jos elävä, terve ihminen on sielukas guru tai sieluton puurtaja, hänenkin sielunsa voi putkahtaa tänne! Hik.

Paljastin kaiken? En. Vihjaan, että noin puolet elokuvasta sijoittuu maapallolle, jossa harjoitettavaa sydämellistä tilannekomediaa harva leffa nokittaa 2020. Siellä karikatyyrimäisten hahmojen ja erittäin yksityiskohtaisten maisemien suhde on virheetön toisin kuin Pixarin siirtymävaiheen teoksissa kuten Kunnon kumiankkasauruksessa. En syttynyt sielumaailman pelkistetylle ilmeelle, kuten yhdellä viivalla luoduille valvojille, mutta on kai se tarkoituksellistakin? Sinne ei ole tarkoitus haluta.

Ymmärsin noin puolet syntymättömän sielun juonesta. Mitä symboloi fantasiahahmo, jolle kaikki elämän mahdollisuudet on ajan kanssa esitelty, mutta joka yhä haluaa jäädä turvalliseen mielikuvitusmaahan? Minua. Älä neuvo esimerkiksi, että ihmisiin pitää rohkeasti tutustua, sillä monet elämän isot onnistumiset ovat piilevästi negatiivisia. Jos naurat vitseilleni, pyllistät ja saat orgasmin, sekö muka vähentää sosiaalisia paineita? Jos 1. hankin ystävän, 2. saan kunnian toimia bestmanina, ja 3. jatkan morsiusneidon kanssa omiin häihini, hommahan menee koko ajan pahempaan suuntaan. Leffa ei ymmärrä, vaan sönköttää, että maistaisit hippi pepperonipizzaa. Mitä helvettiä?!

Se toinen puoli on se, että lapsenmielinen kadonnut sielu on vastavoima suoritus- ja tavoitekeskeiselle Joelle, joka on samaistuttava avatar noin kaikille, jotka haaveilevat paremmasta huomisesta. Tuumin alussa, ettei se ole ideaalista, että miljonääritaiteilijoiden taide päättää, kannattaako Joen pyrkiä harvojen onnistujien joukkoon, mutta leffa väistää ilmeiset ansat ja on onnistuneesti elämänmyönteinen Joen ehdoilla.

Vihjailen vielä, että kunhan leffa pääsee vauhtiin, se lakkaa olemasta Inside Outin eli saman ohjaajan mestariteoksen (ja osittain myös Henkien kätkemän) kankea kopio. Kun tapahtumat rullaavat samettisesti omalla painollaan, katsojan ei tarvitse vaivata tai ainakaan murskata päätään kiinteillä tulkinnoilla. Se menee aina läpi, kun meitä kaikkia kehotetaan harjoittamaan itsetutkiskelua, mutta en ole paljoa muuta tehnyt tämän ja edellisen kehotuksen välissä, joten ei tarvitse ryhtyä henkilökohtaisesti kettuilemaan. Eräät mieluiten muuttaisivat hattaranorsun kanssa unholan rauhaisaan laaksoon, bing bong, bing bong.