Netflixin suurmusikaalissa turhat julkkikset auttavat koulutyttöä, joka tahtoisi osallistua tanssiaisiin tyttöystävänsä kanssa. Säveltäjä ja joskus sanoittajakin pakottavat teemat ymmärrettäviin maaleihin, kun muu käsikirjoitus on sössöttänyt mitä sattuu. Tässä lajityypissä on klassikkoja, jotka eivät musiikin ohella onnistu kuin pääilmansuunnan määrittelyssä, mutta sekin on liikaa pyydetty.

Söpössä "minä tahdon" -laulussaan nuori Emma ilmoittaa tahtovansa vain tanssia sydänkäpysensä kanssa. Hän ei halua kapinoida tai nousta symboliksi. Viis muiden mielipiteistä: on vain me kaksi. Onko tämä varmasti aito "minä tahdon" -laulu, eikä esim. loppuratkaisu? Kyllä: Emma laulaa myös "mitä tahtomiseen tulee, se mitä tahdon on yksinkertaista". Broadway-musikaaliin perustuva leffa jatkuu, koska tarina kertookin turhista Broadway-tähdistä. Tekijät eivät samaistu kuin peilikuvaansa.

Julkisuutta janoavat starat saapuvat häsläämään, kun Emmaa kiusataan tuppukylässä (tai suomalaisittain: keskisuuressa metropolissa), jonka ainoa tunnettu homoseksuaali hän on. Raamatulla päähän lyövä täti johtaa hyökkäystä. Oppilaat ovat kasvotonta massaa, mutta rehtori sentään vastustaa syrjintää. Muistatko mainintani häsläyksestä? Minä en. Sillä ei ole väliä. Kun riitaa on muilla keinoin kärjistetty, starat toimivat Emman hyvinä haltiakummeina, jotka korvaukseksi saavat enemmän omaa aikaa kuin tarinaan kuuluvat hahmot.

Jos boikotoisin amerikkalaisia - ja mikä kaunis uni se on -, jäisin kaipaamaan eniten musikaaleja ja vähiten showbisneksestä kertovaa showbisnestä ja punaniskoja. Että kiva. Näyttelijät näyttelevät näyttelijöitä "hurmaavan ironisesti" hyväksyäkseen pian palkintoja sama ilme päällä. Kun fiktiivinen diiva laulaa, ettei hän itseään korosta, se on ironista, mutta eikö se ole samalla aitoa narsismia, kun aito diiva varastaa huomion ilman syytä? Emma saa aikaa, mutta hänen kulttuurinsa ei. Jenkkilän juntit tiivistetään siten, että kauniit valkoiset heterot ovat ahdasmielisiä kuin 1960-luvulla, mutta nykyään mustien kanssa; vain lesboa sorretaan. Sivuhuomautus. Onko se samaistuttavaa, kun 71-vuotias diiva itkee joutuvansa yhä maksamaan elatusmaksuja entiselle staramiehelleen, vai pitäisikö amerikkalaisten mennä hoitoon?

Erään ihan kivan laulun idea on toteutusta parempi, kun yksi staroista tuhoaa koko Yhdysvaltain Raamattu-vyöhykkeen muistuttamalla, että Raamatussa puhutaan kaikenlaista. Munattomuutta on se, että kohtaus joutuu melkeinpä esittelemään hahmot, joita se kritisoi ja joilla ei ole väliä jatkossakaan. Luovempaa filosofioiden vertailua voisi tarjota vauhtiralli, jossa lauletaan tyyliin "elämä ei ole pukuharjoitukset, joten pitää muistaa elää", jos tuo laulettaisiin eri mieltä olevalle.

Emma on myönteinen persoona. Kun itseään täynnä oleva stara esittää hänelle tsemppausbiisin, joka sopisi aloittelevalle näyttelijälle tai Emman yhä ujostelevalle tyttöystävälle, Emma innostuu, koska - myönteinen ihminen osaa bilettää ilman syytä? Emma ei edes ole Broadway-fani: toinen hahmo esittää biisin sen harrastuksen kunniaksi. Yksi staroista sentään jakaa Emman kokemuspohjan ollessaan homo junttilasta. Kiva, mutta se äijä ei tarvitse omaa biisiä siitä, kuinka kivaa on "viimein" päästä parrasvaloihin. Leffa ei lopu ikinä. Silti voisin ääniraidan uudestaankin kuunnella.

Vuoden 2007 Hairspray näyttää, miten homma tehdään. 60-luvulla normaaliuden määritelmä on ahdas, mutta telkkariin tanssimaan tahtova ihana punkero laulaa, että pian on kaikkien erilaisten aika. Tunnetut tähdet saavat hetkensä, mutta he eivät vie valokeilaa nuorilta, koska he ensinnäkin ovat osa kulttuuria, josta tarina kertoo. Jos putkimiehet käsittelisivät vähemmistönuorten ongelmia siten, että lopputulos on putki, josta kaikki menee läpi, liikuttuisin takuulla, mutta taiteilijoiden tehtävä on astua pois mukavuusalueeltaan. Olisin kernaammin katsonut Eleanor Roosevelt -musikaalin, joka tarinan maailmassa on nolouden huippu.