Aika harva kauhuleffa jättää käyttämättä mustaa väriä, sillä kuten tiedämme, joka ilta kun lamppu sammuu ja tulee oikea yö, niin nukkumatti, avaruusolio, vampyyri tai muu nousee ja ovehen hiljaa lyö. The Mist - Usva yksinkertaisesti vaihtaa valkoiseen. Paksu valkea usva kätkee sisäänsä erinäisiä kauhuja, joita ei kykene näkemään ennen kuin on liian myöhäistä. Oikeasti pelottavan kauhun perinteitä mukaillen usva on pelkkä sivuseikka, jonka avulla voidaan kertoa varsinainen tarina siitä, kuinka mikään ei ole niin pelottavaa, kuin tavalliset ihmiset. Totisesti tämänkin arvostelun lukijoista moni sekoaisi vaarallisissa määrin joutuessaan painostavaan tilanteeseen. Testaa itsesi pohtimalla mitä tarkoittaa vanha viisaus: "ne sotilaat, jotka lähtevät sotaan sankareina, huutavat eniten haavoittuessaan".

Hitusen tavallista ilmeikkäämpi Thomas Jane tulkitsee alfaurosta, joka piipahtaa poikansa ja kenkkuilevan tuomarinaapurinsa kanssa supermarketissa, ennen kuin hyllyt tyhjenevät. Pienessä kylässä tämä on vaarana tietyissä olosuhteissa, kuten näin myrskyn jälkeen. Ennen kuin kolmikko ostoksista selviää, kauppaan saapuu verta vuotava mies, joka varoittaa usvan lähestyvän ja sen sisällä olevan jotain kamalaa, kiinteää. Kun tulee selväksi, ettei ulos tosiaankaan parane astua, alfauros yrittää ottaa tilanteen hallintaansa. Kilpaileva uros, se tuomari, rähisee vastaan. Kokonaan vaihtoehtoista lähestymistapaa tarjoaa kiihkouskovainen kylähullu, joka uskoo maailmanlopun tulevan. Uskovaisen naisen puheet eivät kauaa porukoita naurata.

Ohjaaja Frank Darabont on ansainnut arvostuksensa kääntämällä kaksi Stephen Kingin tarinaa (Rita Hayworth – Avain Pakoon ja Vihreä Maili) laatuleffoiksi, mutta täysosumasta ollaan kaukana, kun lähdemateriaalina on sitä mistä King parhaiten tunnetaan. Käsikirjoituksestakin vastaavan Darabontin lähestymistavassa ei sinänsä ole paljoa moitittavaa. The Mist sijoittuu tiukasti rajoitettuun ympäristöön. Henkilöhahmoja on monia, mutta tahti on hidas, joten tärkeimpiin ehtii tutustua. Darabont rakentaa tunnelmaa kuin tarinankertoja, siis päinvastoin kuin ne bisnesmiehet, jotka pelkäävät, että saliin parveilleet teinit tylsistyvät, jos joku ei vitsaile tai keikistele bikineissä. Darabont tekee virheen vain siinä, että hän näyttää varsinaisia kauhuja aivan liian kauan.

The Mistin erikoistehosteet ovat surkuhupaisia. Kun painostavan tunnelman pitäisi vaihtua kauhistuttavaksi, ei ääneen nauraminen ole kaukana, kun kankaalle heijastetaan jotain korkeintaankin muovista, joka hädin tuskin näyttää vuorovaikuttavan fyysisen todellisuuden kanssa. Harvemmin tällaisia juttuja mietin, mutta vähintäänkin valaistus on pielessä, ja olisi ylitöitä voinut tehdä suunnittelupuolellakin. Kun tehosteista päästään eroon, Darabont onnistuu kuin onnistuukin tavoittamaan sen, mihin jäätiin... kunnes luvassa on lisää 90-luvun puolivälin halpatuotantokohellusta.

Viihdearvoa ajatellen The Mist on oikein mainio puolittainen onnistuminen. Kyky arvostaa huonoa kauhua kytee kauhufanin sielussa, ja The Mist tarjoaa herkullista huonoutta samalla, kun se vakuuttaa yrittävänsä ihan tosissaan päästä katsojan nahan alle. Iljettävää väkivaltaa tai todellista ihmisyyttä ei ole sensuroitu mihinkään ikärajan nousun pelossa. Darabont olisi varmasti toimittanut astetta kovemman paketin, jos hän olisi tarttunut toimeen silloin, kun tehosteet tehtiin käsin.