Ohjaajan versio Kummisetä osa 3:sta ei tarjoa uutta, vaan vähemmän. Jos tiivistys ei innosta, ehkä julkaisen tästä arvostelusta 1 000 sanan raakaversion, jossa kitistään Mankista, Mandalorianista ja ratkaistaan elämän tarkoitus.

Isoin muutos nähdään heti. Alkuperäinen aloitus muistuttaa Michaelin tappaneen veljensä, joten ehkä pitäisi aistia ironiaa, kun Michaelia kunnioitetaan uskonnollisessa seremoniassa, jota seuraavat juhlat ovat tuttua Kummisetää. Tuon päälle Michael vielä höpisee kertojana. Kyseessä on esimerkki kirjoittajan aivopierusta, jossa tuntuma siitä katoaa, mitä asiakas ymmärtää: selvennykset sotkevat asiaa lisää. Coda korjaa tilanteen vaivatta. Nyt leffa alkaa kohtauksella, jossa Michael neuvottelee arkkipiispan kanssa suhteellisen kunniallisesta diilistä.

Sitä Michael haluaa. Kun juhlista siirrytään kabinettiin juonimaan taas, ymmärrämme Michaelin pyrkivän ulos tällaisesta elokuvasta. Katumus on syy muutoshalulle, mutta Coda onnistuneesti korostaa halua itseään, eikä Michaelin myöhempi avautuminen veljestä ainakaan kärsi hienovaraisuudesta.

Toiseksi isoin ja vastaavasti ajatuksia ohjaava muutos on nimi. Kummisetä ei ole trilogia. Romaanin tarina kerrattiin kahdessa osassa. Michael sinetöi kohtalonsa, kun hän vihteellisesti ajatellen pääsi vauhtiin. Kun hän jyrisee kolmosen vanhassa trailerissa "juuri kun luulin olevani ulkona, minut vedettiin takaisin", joku innostuu kuin John Wickin lausuessa "joo, uskonpa että olen palannut". Mutta: Michael ei palaa minnekään. Hän tahtoisi palata mieheksi, joka hän oli lastensa äitiin tutustuessaan, mutta laillisten ja laittomien bisnesten raja on häilyvä ja pyörät pyörivät kohti tragediaa. Kolmas leffa on coda eli epilogi.

Myös "The Death of Michael Corleone" on kelpo alleviivaus. Muistamme Michaelin pieraisevan itsensä kumoon vaarina. Ensireaktioni oli kysyä, onko tiedossa vaihtoehtoinen kohtaus, mutta leffaa simppelisti on tiivistetty. Kyseessä on tarina Michaelin sielun kuolemasta. Al Pacinon 70-lukuun nähden erilainen mutta erinomainen suoritus riipaisee eeppisesti tietyllä hetkellä, jonka jälkeen paremmasta haaveillut Michael on lopullisesti mennyttä runollisessa mielessä. (Bonuksena on hauska ajatella, että joku katsoo tämän jännittäen koko ajan, mihin Michael kuolee. Hän selviää naarmuitta helikopteri-iskusta – mutta tilttaa muistellessaan sitä?!)

Yhteenveto. Yksi kohtaus on eri paikassa ja otsikko vaihtui. Leffa on terävä DVD-levyyn verrattuna ja Google sanoo, että värimaailma on realistisempi. Siinä on tärkein, mutta painotan: jos Jedin paluun nimi olisi Jedin kosto kuten kaavailtiin, odottaisit pahisten nöyryyttämistä niillä main, kun Luke alkaa voittaa Vaderin takaisin jedien puolelle.

En kokenut, että ohjaajan tyttären Sofia Coppolan parjattua suoritusta on yritetty sensuroida. Parjaus on elänyt omaa elämäänsä, joten en muista alkuperäistä tuomiotani. Sofialla... on epäsymmetriset huulet? Nätti hän on, mutta tuo huomio huvittaa, kun etsit todisteita hirviömäisestä sukulaisten suosimisesta hahmon yrittäessä iskeä serkkunsa. Monia stressaa nepotismi ja saahan sitä haaveilla roolin jättäneen Winona Ryderin neuroottisuudesta, mutta Michaelin tyttären on tarkoitus olla tietämätön isin kulta ja hänen sivujuonensa on nilkkiserkun herkuissa kiikkuminen, joten ei leffa siihen kaadu, että hän vaikuttaa hömelöltä.

Pacino tekee tästä vangitsevan ja liikuttavan hahmotutkielman ja moraalipelin. Sisilia-vaihe kenties tuntuu yhä pitkältä ja saatoin taas raapaista päätä Vatikaani-juonen kohdalla. Sofian ohella pidän sitä ominaisuutena, että murhat ovat hupaisan teatraalisia verrattuna hitaaseen draamaan, sillä monikin tuttu asia tuntuu absurdilta, kun poistut kuplastasi Michaelin tavoin. IMDb-historiani mukaan annoin kolmoselle 7/10 (3,5 tähteä). Kyllä tämä ylös pyöristyy.