Tahdot kuulla mustavalkoisesta draamasta, joka tätä lukiessasi on jo saattanut voittaa 12 Oscaria. Sovitaan siis, että elokuvahistorian kiehtoviin kysymyksiin lukeutuu se, kirjoittiko Orson Welles ohjaamansa Citizen Kanen osittain, vai vastasiko tekstistä lähes täysin Herman "Mank" Mankiewicz. Kane-hahmo perustuu todellisiin pösöihin. Mank-leffa toteaa, että herra Mank haki inspiraatiota elämästään ja konflikteistaan, joten hän sen kässärin kirjoitti, Wellesin vaaniessa taustalla kuin oopperan Saatana. Se ei mene läpi. Meneillään on muutakin, mutta sitä voi sormella osoittaa, että kertomuksena sydänverellä rustatusta joutsenlaulusta leffa ei toimi. Mank on sössöttävä alkoholisti, jonka mielenmaisemat jäävät epämääräisiksi.

Nyt voin myöntää, ettei koko Kane-kysymys ole kiinnostava. Elokuvista kertovat elokuvat ovat syöpä. Turhauttavasti en tiedä, ovatko liittolaisiani elitistit vai juntit, kun protestoin ensisijaisesti sitä, että ohjaaja David Fincherin kaltaiset visionäärit laittavat energiansa insestiin. Citizen Kane on klassikko terävän tekstin ja uraauurtavan teknisen taituruuden johdosta. Kun taituri Fincher kertoo tarinan kirjoittajasta antiikkia imitoiden, oppinut arvaukseni on se, että muutama simppeli hetki vaati vielä enemmän vaivaa (50 otosta, tms) kuin savukiekurointi. Kaiken voi tehdä kiehtovasti, mutta lähtökohtaisesti turhautumiseni leffa-leffoihin heijastuu jo muuhunkin. Radiossa lauletaan "mä kuuntelen Tomppaa"? No niin ***** kuuntelisin mieluummin minäkin.

Gary Oldman on 20 vuotta liian vanha Mankiksi, mutta leffa sijoittuu kärjistettyyn todellisuuteen, joten ehkä 20 vuotta turvotetun tähtinäyttelijän karisma on kohdillaan, kun juhlakalun viehätyksen ei ole tarkoitus olla ulkoista. Alussa tämä vuoteessa lönöttävä nuutunut kirjoittaja saa tiukan aikataulun, reilusti viinaa ja sihteerin, joka yrittää pitää rotia ja jolle voi sanella. Kirjoittajan kirjoittama tarina on siis välittömästi samaistuttava kirjoittajille! Se, että haluaisin saman skenaarion joululahjaksi, ei merkitse paljoa, koska nämä jutut on nähty lukemattomia kertoja, enkä ole oppinut näistä mitään, minkä tiedostaisin.

Pätevämpi koukku löytyy, kun hahmot toteavat, ettei kahden tunnin leffa voi kertoa kaikkea henkilöstä, vaan tarjota vaikutelman. He myös pohtivat, avautuuko poukkoileva kerronta katsojille, leffan itsensäkin vieraillessa eri aikatasoissa. Tällainen metafiktiivinen pelaaminen palvelee pitämällä hereillä. Esimerkki. Eräässä vaiheessa studiopomo vaatii tunteellista kerrontaa ja heti perään puhuu tunteellisesti manipuloidakseen alaisten palkat pienemmiksi. Koska leffa vaikuttaa kertovan itsestään, jäin odottamaan aidosti liikuttavaa kohtausta, jonka taustalla kytee ironinen valhe. Sitä ei tule - mutta aperitiivi on pätevä itsessään ja sain tekemistä. Leffa voittaa teksti-Oscarin vastaavilla kohtauksilla, joiden vastaavasti koin jäävän irrallisiksi. Oscareista äänestävät eivät saa päänsärkyä esim. siitä, kun leffoista kertovassa leffassa lausutaan nokkela repliikki ja lisätään, että tuon repliikin pitäisi olla leffassa.

Politiikka on kiistatta painava teema. Vähitellen selkenee, että Mank on poliittisesti melko normaali. Kun muut jenkkipösöt väittävät inhimillisyyttä kommunismiksi ja tahtovat viedä leffoja Saksaan, jossa Hitler pykää keskitysleirejä, on ilmeistä, että kohtaus voisi tapahtua nykyajassa sillä erolla, että nykyään kiinalaisille suunnatun Mulanin lopputekstit kiittelevät "koulutusleirejä" pykääviä kiinalaisviranomaisia. Yhtäläisyydet nykyaikaan (jopa Jenkkilän vaalivuoteen) yllättivät sen huomioiden, että käsikirjoittaja eli Fincherin isä kuoli vuonna 2003, mutta luonnollisesti asioiden kiertokulku on osa sanomaa. Politiikan painolla on raja: Mank. Tokkopa maailma pelastuu, vaikka hän kehtaa kännissä aukoa pulliaisten oikeuksista joutaville viihdepampuille. Jos olet kiinnostunut hänestä, pääset tälle matkalle hänen kanssaan, mutta oletko, jos ostit Citizen Kanen euron pahvikotelossa yleissivistyksen vuoksi ja "kyllähän sen katsoi"? (En tylytä Citizen Kanea, vaan kärjistän.)

Silloin kun Mank ei makaa tai pidä palopuheita, hän ajelehtii hömelösti ja usein pitkäveteisesti sinne tänne studiosysteemin rajoissa ja esittää kommentteja elokuvista ja elämästä, joidenkin ihmetellessä kuka hän edes on. Metafiktiota lienee sekin.