Sean Conneryn muistokirjoituksissa mainittiin, että huomionarvoinen Disney-rooli 50-luvun lopulla toi hänelle James Bond -tarjouksen. Voi juku, mikä anekdootti triviatiedon ystäville? Leffan voi katsoakin, sillä tässä yhteydessä ala toimii kuten pitää: eksoottisen himon hetkellä tiedät, minne mennä. (Esittäisipä Disney+ myös Onnellista miljonääriä. Siinä lauletaan "tanssimmeko me, olemmeko me todella täällä", mikä asiayhteydestä irrotettuna on mielipalatsissa asuvan ääri-introvertin teemabiisi.)

Alkuperäinen otsikko on Darby O'Gill and the Little People. Haltioista satuileva Darby-vaari on kirjailija H.T. Kavanaghin hahmo. Hän on kartanon talonmies, joka saa isännältä eläkepaketin, mutta muuttaminen harmittaa, kun tytär on tottunut kartanoon. Connery näyttelee Darbyn seuraajaa MacBrideä (ei McBrideä), jonka syliin päätyessään tytär saisi pysyä tönössä. Järkiavioliiton hajusta johtuen ehdin kysyä, näytteleekö Connery proto-Gastonia, mutta sellainen kukkopoika on maisemissa erikseen. 50-luvun "feminismi" ei yllätä, jos muistat sen Disney-kliseen, jossa kaunotar rakastuu könsikkääseen, joka vasta sitten paljastuu prinssiksi.

Klassinen irlantilainen haltija on koijannut Darbya, mutta Darby maksaa potut pottuina ja saa kolme toivomusta. Darby ei tiedä, mikä olisi mojovin toive, mutta jäämme jännittämään, miten haltijan johdatus auttaa romantiikassa. Hämmensipä Darby kylänmiehiä saduilla tai säkkiin sullomallaan haltijalla, tai jutustelipa hän tontun kanssa kahdestaan, katsomme käytännössä juopottelevia 50-80-vuotiaita setämiehiä, mikä ei ole erikoista vanhoissa lastenelokuvissa. Sedät ovat leppoisan karismaattisia jopa huonosti käyttäytyessään, joten voit ilman puoluepolitiikkaa tuumata, että juopot sedät ovat ansainneet asemansa elokuvien tuottajina, vaikka muutkin näkökulmat kannatti joskus 50 vuotta myöhemmin keksiä.

En ole aikoihin katsonut tukka-ajan Connerya. Hän on tässä 29, eikä hän näytä päivää yli nelikymppiseltä, vaikka muistelin hänen aloittaneen komeana 50-vuotiaana ja varttuneen vuoden vuosikymmenessä. Usein en tuuleta viuhkalla äärihomeovestiittien vuoksi, mutta vähän niin kuin Megan Fox vaikuttaa ovuloivan tauotta, nuori Connery on huomattavan viriili muikistellessaan tuuheasti kehystettyine makuukammarisilmineen ja ankkahuulineen. Se on tarkoituksellista, ettei roolia ole kirjoitettu eläväisimmäksi (vanhoissa kotimaisissakin "pääosapari" on usein koriste), mutta Connery on hienovaraisella tavalla leffan piirroshahmomaisin eli ideaalisin ilmestys. Hän lurauttaa laulunkin. Huh huh, viuh viuh viuh. Lepää rauhassa, kuningas.

Ohjauksesta vastaa Robert Stevenson, joka tämän jälkeen ohjasi mm. Maija Poppasen ja Riemukuplan. Pätevästi lavastettu leffa saattaa valitettavasti kiinnittää huomion muutamiin koomisen kehnoihin tehosteisiin. Haltioiden maanalaiseen kuningaskuntaan sijoittuvassa kohtauksessa on ajatonta elokuvan taikaa, vaikka on ilmeistä, ettei se tyylinsä ennätyksiä riko (katsoin viime yönä kuutisen kertaa Ihmemaa Ozin "ding-dong, noita on kuollut" -kohtauksen, koska haaveilin vähän selkeämmästä tuloksesta Yhdysvaltain vaaleille). Siihen silmä uskoo, että nuken kokoiset haltijat vuorovaikuttavat ihmisten kanssa. Moderneilla standardeilla leffa hieman laahaa, mutta viihde viihteen vuoksi (puhdas karisma ja pomppiakseen pomppivat tontut) piristää vaihteluna.