Maailmanloppu on totta (leffassa). Se on arkea, että ihmiset hirttäytyvät rauniotaloissa toivon menettäneinä. Kun nälkäiset kerääntyvät teatteriin juhlavan eli hämmentävän illallisen vuoksi, maestro lupaa, että illallista seuraava esitys on puhdasta näytelmää. Se ei siis vaikuta näytelmältä, vaan tyypit näyttävät jääneen vangeiksi kauhukartanoon.

On avaruuslänkkäreitä ja länkkäriversioita samuraipätkistä, mutta miten järkevää on tehdä post-apokalyptinen The Game - oletko valmis peliin? Leffa ei ole ainakaan yritys tutkia harmageddonia edullisesti. Maailmanloppu on yleispätevä vastaus kysymyksiin tyyliin "missä ovat kännykät" ja "miksi hullu jaksaa". Onko tehokkuus sen väärtiä, että sankarit ovat vähemmän samaistuttavia ollessaan valmiiksi epämääräisessä mielentilassa, joista kullekin tulisi antaa aikaa? Kysymys on relevantimpi Ready Player Onen kaltaisten tuplafantasioiden kuin tämän norjalaisen Netflix-trillerin tapauksessa: painottomuus kostautuu kuten oletin, mutta sillä ei ollut enää väliä.

Keskiössä on äiti, isä ja tytär. Tytöltä aluksi evätään pääsy, mutta maestro muuttaa mielensä. Esitys ehtii hätäisesti haiskahtaa Eyes Wide Shut -orgioilta, mutta ensimmäinen oikea kysymys on tapahtumien puute. Näyttelijät ja vieraat katoavat jonnekin, joten olemmekin tilanteessa, jossa vapisevat päähenkilöt kulkevat taloon autioon ja hetket saavat heidät pian aivovaurioon.

Olen perso keksimällä keksityille pahuusjuonille, tai oikeammin oudolle sisäiselle logiikalle. Esimerkiksi Jali ja suklaatehdas kiikkuu sillä rajalla, että kyse saattaa olla kiertoajelusta satumaassa tai psykon murhajuonesta - ei voi tietää. Nyt pitäisi arvuutella, onko meneillään sekava ja epäpätevä salajuoni, jossa parilla irtonaisella tempauksella huijaavat hihhulit tulevat paljastaneeksi totuuden, vai niin sekava salajuoni, että epäpätevyyskin on tarkoituksellista. Ehkä ei kannattaisi myöntää, että oletin katsovani jotakin mutkikasta.

Asiat täsmäävät banaaleilla tavoilla. Leffa ei ole "juosten pissitty" eli alusta loppuun kirjoitettu, vaan oletan tekijöiden keksineen käännekohdat, asentaneen alkuun enteitä ja sitten menettäneen motivaation, kun aukot oli täytettävä. Hahmoilta selkeästi uupuu tarvittava historia aina kun leffa luulee saavuttavansa jotakin, mikä on kiusallista ehkäpä koska paria peruspätevää näyttelijää käy sääliksi.

Meiltä Mortal Kombatia 25 vuotta pelanneilta ei kannata edes kysyä, mutta en kuvailisi tätä vahingossakaan pelottavaksi tai ahdistavaksi. Sellaiseksi tarkoitettuun patsasteluun lyhyt kesto palaa. Maailmanloppuun ja selviytymiseen liittyvä symboliikka on kiltisti ilmaistuna algoritmin tulkinta keskimääräisistä tällaisista. (Ja vielä pari sanaa oman työmoraalin jatkuvuuden vuoksi.) Kuvaston kontrasti on kivasti kohdillaan, kuten näissä aina?

Se melkein on ominaisuus, jos leffa inspiroi keksimään "paremman tarinan", ja huvituin ajatuksestani, jossa tapahtumat arveluttavat sankareita, mutta katsojakin luottaa teatteriselitystä mainostavaan setään, kunnes setä paljastuu Kaunis elämä -faniksi: hän vääristeli kauhukartanoa kuin Roberto Benigni keskitysleiriä! Neljä tähteä.