The Trial of the Chicago 7 on erinomainen hömppäleffa. Tositarina on se, että 1960-luvulla amerikkalaisia aktivisteja syytettiin salaliitosta, kun mielenosoitus Vietnamin sotaa vastaan riistäytyi käsistä. Syytös oli poliittinen. Pitkän ja julkisen oikeustaistelun jälkeen miesten alunperin saama tuomio kumottiin. Elokuvassa sielukas britti puolustaa pääasiassa kahta erilailla sielukasta brittiä, kun seniili amerikkalainen tuomari temppuilee ylimielisesti ja muut oikeistosedät vaanivat varjoissa. Tässä vaiheessa historiaa brittien näyttelemien jenkkien ihanuus on vastaava tempaus kuin se, että muutamassa Natsi-Saksaan sijoittuvassa englanninkielisessä elokuvassa vain pahoilla saksalaisilla on aksentti.

"Koko maailma katselee", hokevat aktivistit. Niinpä, koska ei tässä jumalauta muuta voi: Hollywoodille ja koko laajalle jenkkikulttuurille ei ole ilmeistä vaihtoehtoa. Leffa ei toimi ainakaan siten kuin tekijät pian uskottelevat palkinnot kourissa. Tarjolla on jälleen "inspiroiva" kertomus siitä, kuinka Yhdysvaltain perustaan kannattaa uskoa, vaikka korruptoituneet henkilöt voivat vääristellä arvoja. Tulevaisuus on pelastettavissa - kunhan surusilmäinen eurosetä Mark Rylance auttaa! Vuonna 2020 maan tilanne on reilusti pahempi kuin tässä silkkisen sujuvassa komediassa, joka tarjoaa liikuttavamman Adam Sandler -lopetuksen kuin Hubie Halloween. Jenkkidraamat ilman muuta toimivat yleisinhimillisinä satuina meille ulkopuolisille, mutta on pakko kysyä, ovatko ne paikallisille propagandaa, joka tuudittaa valheelliseen turvallisuudentunteeseen.

Vaikka mieluusti uskoisin, että "poliittinen A-luokan draama" kommentoi todellisuutta, muiden perinteisten mittarien kuten takalistoni verenkierron mukaan homma toimii. Britti Sacha Baron Cohen on leffan sielu vitsailevana ja oikeutta halventavana hippinä, joka on ensivaikutelmaa syvällisempi. Britti Eddie Redmayne näyttelee sisäsiistiä aktivistia, jota päinvastoin epäillään liian kohteliaaksi: ei kai hän ala itkeä, kun on tarkoitus jatkaa protestia niin kauan kuin "maailma katsoo"? Kyseessä on puhdas oikeussalidraama, joka selventää tapahtunutta takaumilla. Siinä on kikkailun makua, miten keskeisistä hahmoista maalataan kuva, mutta se on pientä ja ohjaaja Aaron Sorkin nappaa varmasti neljännen Oscar-ehdokkuuden rytmikkäällä tekstillään.

Frank Langella on tuomarina viihteellinen Dracula, jota rakastin inhota. Joseph Gordon-Levitt näyttelee asiapitoista syyttäjää, joka ei hippejä fanita, muttei vihaakaan: kun leffa myös huomioi, etteivät hipit käyttäydy täysin moitteetta, teos voi julistaa olevansa tasapainoinen normaalien ihmisten standardeilla. Pienemmät mielipide-erot ovat vivahteikkaasti esillä ja niiden myötä tunsin saavani jotakin kolmiulotteista. Yahya Abdul-Mateen II näyttelee kahdeksatta syytettyä, joka on samalla puolella, mutta Mustien pantterien perustajajäsenenä miehellä on oma possensa ja näkökulmansa ja ylimääräinen tähtäin otsassa. Homman pointti on se, että 7 ja 8 ovat tekaistuja lukuja (ei ole salaliittoa), joten osa porukasta jää sivuun.

Ensi viikolla: Borat 2. Baron Cohen ratkaisee Yhdysvaltain vaalit yksinään, jos kaikki on kiinni yhdestä äänestä ja Bin Ladenia bunkkeriin paennut perusamerikkalainen tulee ulos ja katsoo vain Baron Cohenin leffat ennen kuin hän innostuu QAnonista? Ei. Kuorolle ja kriitikoille nämä saarnaavat. On tarvittu katastrofeja, jotta Trumpin ja hänen puolueensa kannatus on "romahtanut" pari prosenttia, joten amerikkalainen keskusta vaikuttaa etsivän syytä, joka sallii äänestää pahimpia psykopaatteja, jotka oksentavat varsinkin kauniiden satujen päälle. Toivottavasti olen nolosti väärässä, mutta jos en ole, kansa on kohta taas kaduilla ja leffan ilmeisin ajankohtainen vire vahvistuu. Amerikkalaisuuden parissa enemmän kärsinyt ajattelee sitäkin, kuinka Trumpin tiimi on värvännyt tuomareiksi valtavan määrän vähemmän karismaattisia Draculoita. Se, että lopputekstien mukaan kollegat vähän paheksuivat tuomari Langellaa, on suunnilleen vastaava ilosanoma kuin uutinen banaaninkuoreen liukastuneesta natsista olisi kuukautta ennen Kristalliyötä.